what

Humalainen kanttori kirkossa, 

lännestä nouseva aurinko, 

sydämetön eläin eksyksissä,

kesä keskellä tammikuuta.

Nuotit ilman viivastoa,

sininen viulu kotelossa,
kymmenet luonnokset bloggerissa,
tähti maan pinnalla.



Monta kertaa aloitettu teksti, yhtä monta kertaa kumitettu sellainen.

---------------------

Sitä avaa silmänsä usein myöhässä. Tarkoitan samaa lämpötilaa juhannuksena ja jouluna Suomessa. Tarkoitan niitä kommelluksia, joita tapahtuu lähipiirissä kaiken aikaa. Tarkoitan kaikkia asioita, joita voisi korjata pienellä huomion kiinnittämisellä.

--------------------

Jos lentää sopivaa vauhtia länteen, pysyy kellonaika koko ajan samana. Miten on mahdollista, että kuitenkin koko maapallon kiertäneenä on vuorokauden vanhempi?

rakas

Möngin vielä puoliunessa vieressäsi ja vaikka kahistelen peittoa ja kolistelen polviani seinään, et näytä heräävän. Minä toivoisin, että heräisit. Samalla tavalla aikaisin, kuin minä vierestäsi, sydän täynnä rakkautta. 

En uskalla suoranaisesti puhua, mutta tiedän, miten saan sinut reagoimaan; Tulen ihan lähelle. Niin lähelle, että vartalomme sulautuvat yhteen. Sitten aloitan kirjoittamaan pieniä tai suuria tunnustuksia ihoosi, vapaasti sormenpäälläni. 

Äm, ää, väli... 

Et reagoi, vaikka poskeasi varmasti kutittaa. 

Jatkan varovasti är, aa, koo...

Miten sä voit nukkua? Eikö sua kutitakaan?

Kun pääsen loppuun kuitaten viestin pienellä sydämellä, liikautat päätäsi ja käännät sen minua kohti. Tuijotan sinua sotkuisella ulkomuodollani ja katselen täydellisiä silmiäsi, kun ne avautuvat. Sinä katsot minua takaisin unisesti ja aukaiset hieman suutasi sanoen: "Niin minäkin sinua."

Minä tiedän miltä tuntuu, kun rakastaa niin kovin, että sattuu myös fyysisesti. Tiedän myös, etten voisi olla onnekkaampi tyttö. 

17

Siinä me istuttiin sängyllä vierekkäin, mä olin totinen ja tuijotin kylmästi eteenpäin. En halunnut tuntea sun koketusta, en nyt. 

Mä verhosin sen kaiken pahan olon siihen, että olin muka vihainen äitille. En halunnut mennä mummilaan yksi ja tottahan sekin oli, muttei tosiaan niin iso juttu. Mä en vain pystynyt kohtaamaan totuutta.

Olisin halunnut puhua, avata suuni ja sanoa mikä mulla on. Olisin niin paljon halunnut tehdä sen, mutta mulla ei riittänyt rohkeus. Ei sanominen se vaikea osuus ollut, vaan se, että jo ensimmäisen tavun kohdalla olisin itkenyt.

Mä olin jo itkenyt tarpeeksi ja ei se ollut sun vika. Käytin kaikki voimani siihen, että pysyin tyynenä sinun työntäessäsi pöllöä naamaani ja vetäessäsi minua lähemmäs. Voi rakas, ei vika ole sinussa, mutta en vain pystynyt.

Maailma on epäoikeudenmukainen paikka, niin ne kaikki sanoo. Olen ehkä niin nuori ja kokematon ymmärtämään, että kaikesta hyvästä ei seuraakaan hyvää. Ei se niin mene, mutta miksei? Jos teen kaikkeni ja sekään ei riitä? Jos minulle suututaan syyttä ja täytän 17 itkien omassa huoneessa.

Aina ei voi mennä hyvin.

uutta minulle

Se on niin uutta ja outoa, miten pienessä ajassa toisesta ihmisestä voi tulla niin merkityksellinen. 

Jotkut ihmiset kulkevat elämässä mukana aina, eikä siltikään voida taata hyvän ja tiiviin ihmissuhteen syntymistä. 

Toiset hyppäävät kyytiin myöhemmin, jolloin he ovat vähän niin kuin sinä. Tarkoitan, ettet ole ollut siinä aina, mutta olet nyt. 

Olet tärkeämpi, kuin osa niistä ihmisistä, jotka ovat olleet vierelläni aina, tai ainakin kauemmin kuin sinä.

Minä rakastan sinua. 

piste

Toisesta ihmisestä on niin helppo sanoa asioita vain olemuksen, kuulopuheiden tai esimerkiksi kuvien perusteella. Välillä musta tuntuu, että nekin ihmiset, ketkä on mulle kaikista läheisimpiä, on myös niitä ketkä sanoo musta sellaisia asioita, joita en itse allekirjoita. Onko oikein puhua arvostelevasti tutustu ihmisestä? Se ehkä tuntuu oikealta, sillä on kuitenkin tuttu, läheinen, tai luulee tuntevansa ihmisen paremminkin. Mutta ei se mene niin. Pinnan alla voi kuohua vaiettuja asioita, tai yksinkertaisesti tavallisia asioita, jotka jäävät tuttujen silmien ulkopuolelle. 

Kaikista pahinta on mun mielestä se, kun asioita analysoidaan yhteiselle kaverille. Siinä vaiheessa toivoisi, että sillä toisella kaverilla on munaa sanoa asiasta, jos on siitä erimieltä. Vaikka juttu olisi kuinka positiivinen, on selän takana puhuminen musta vain äärettömän ärsyttävää. Tarkennettuna ehkä se, että puhuu ja jää "kiinni". Pitäisi edes sen verran katsoa, ettei asiat tule ilmi, jos välttämättä haluaa niistä jauhaa. 

Kerron yhden esimerkin.

Yksi kaunis päivä, siskoni istui meidän koulun käytävällä ja laittoi sieltä viestiä, kuinka kuuli kahden tytön puhuvan musta. (Koulun käytävällä, idiootit.) Tottakai siellä on joku joka kuulee ja tuntee mut ja tässä tapauksessa niiden vieressä, samalla sohvalla istui mun sisko! Ne puhui musta muka hyviä asioita; Miten saatoin saada matikan testistä täydet, kun se oli niin sikavaikee?! Miten mä voin olla niin fiksu, kun osaan kaiken suoraan ja saan aina kympin?! Voisivat kuulemma varastaa mun aivonikin. 

Siis miten helvetissä, kaksi tyttöä, joista toisen tunnen vain nimeltä ja toisen kanssa saatan jutella jos kohdalle sattuu, voivat kuvitella tuntevansa mut tollein. Tasan sen perusteella, mitä ovat päällepäin nähneet. Tasan sen verran, että _ne ei oikeesti tiiä musta yhtään mitään_. Ne ei oo osa mun elämää, ne ei tiiä mitä kaikkee teen asioitten eteen ja kuinka paljon, ne ei tiedä mitään. 

VIHAAN YLI KAIKEN TOTA, ETTÄ "TOI SAA AINA KYMPIN NÄNÄNÄNÄ"!

Se kuka on tota mieltä, ei tunne mua yhtään. Ku ei se mee niin ja en ees jaksa selittää, ei se vaan mee niin. Kukaan ei käsitä mua.

Mä haluun ihmisenä kehittää itteeni, oon positiivinen ja suhtaudun moniin asioihin tosi intohimosesti. Mä tykkään fysiikasta esimerkiksi. Se on ihan sama asia, kun joku toinen tykkää vaikka neuloa. Se neuloo usein, opettelee uusia juttuja, seuraa uusia ohjeita ja kehittää siinä hommassa itteään. Ihmiset vaan tapaa tehä niin, jos ne on kiinnostuneita jostain asiasta. (Ongelma ihmisillä syntyy siinä vaiheessa, kun ne tajuaa mun kehittymisen kohteen olevan opiskelu.)

Mä tykkään myös matikasta ja haluun harastaa musiikkia. Mulla on unelmia ja haluun alalle, johon tarviin matemaattisia aineita, en niinkään musiikkia. Mutta musiikki on iso osasyy sille, miten musta on ees tullu sellanen ku nyt oon ja en ois valmis luopumaan siitä vielä, en mistään hinnasta. 

Jotta mä voin päästä mihin haluan, mun pitää tehä töitä. Eihän kukaan voi menestyä sormia pyörittelemällä ja oikeesti mä nautin siitä. Ihan oikeesti. Tää on se kohta mitä ihmiset ei ymmärrä, mutta kerron sen nyt. 

Mä varmaan masentuisin, jos mulla ei ois tekemistä.

Saan kuulla tästä aina ja monesta eri suunnasta. Jos ei oo ite samanlainen, ni ei sillon tarviikkaa ymmärtää, mutta sitten on turha vedellä mitään johtopäätöksiä, kun ei ymmärrä. Ja se, että mä saan "aina" kympin vaatii multa tosi paljon työtä, ei ne ilmaseks satele. Ja ei, mulla ei oo mikään tarve ylisuorittaa, se on tarve toteuttaa itseään.

Olen puhunut.

imelää

Minä en tiennyt, kuinka paljon voi toista ihmistä ikävöidä, ennen kuin tapasin sinut. En osannut kuvitellakaan, kuinka hyvältä tuntuu käpertyä viereesi rankan päivä jälkeen, tuoksutella kaulaasi ja halata lujaa. En pystynyt uskoakaan, kuinka avoimesti pystyisin puhumaan sinulle. 

Kaikki tuntuu ja on koko ajan tuntunut niin normaalilta, luonnolliselta ja saat minut hehkumaan aivan uudella tavalla. Se on asia, jota rakastan sinussa eniten. Kun katson itseäni seurassasi, minä nauran, silmäni tuikkivat, niin, että niiden alle muodostuu pieniä hymyryppyjä. Se ei sinua haittaa, sillä kerrot minun olevat silti yhtä upea ja kaunis. 

Minä olen huono kertomaan tunteistani suoraan ja sinä tiedät sen. Ajattelen koko ajan, päässäni pyörii mitä haluaisin sanoa, mutten saa sanoja ulos suustani. Näin on ollut aina, mutta osaan kirjoittaa ne lauseet. Virkkeet, joita en saa sanotuksi. 

Sen verran voin suomentaa itseäni, että kun nauran leveämmin kuin koskaan ja kerron sinun olevan tyhmä, tai hassu, se tarkoittaa että minä rakastan sinua. Tunnen rakkauden kanssasi vahvemmin, kuin koskaan aiemmin. Sydämeni muljahtaa edelleen kuopastaan, kun muistelen ensimmäistä suudelmaa kanssani. Se oli merkittävä asia minulle, olin niin onnellinen. 

Tuntuu, että olisin ollu kanssasi aina, tai ainakin hyvin paljon kauemmin, kuin 37 päivää. Vaikka eihän koko yhdessäoloaikaa tässä tapauksessa tarvitse määritellä seurustelun aika, vaan ne kaikki kuukaudet, joiden aikana olemme tutustuneet toisiimme ja viettäneet aikaa yhdessä. 

Oli aika mikä tahansa, olen maailman onnekkain tyttö. Ja sinä olet minun. Ja minä olen sinusta äärettömän ylpeä ja olen sinulle ikuisesti kiitollinen meidän yhteisestä ajasta. Vaikka se olisi 2kk, tai 2 vuotta, tai 20 vuotta, kiitos.

Kädelläni sun ääriviivan tuntu,

huulillani noiden huulten maku,

lämmin ja kostea,

niinkuin kesäyö,

niinä kesinä kun vielä paistoi aurinko.

16.8.15

vitutus

Mitä sitä pitäisi tehdä elämällään, jos asia, jota on ennen rakastanut, aiheuttaa vain ahdistusta ja turhautumista? Jos liekki on sammunut, jos ei enää koe sitä samaa onnistumista ja merkitys on kadonnut. 

Siinä vaiheessa jonkun asian pitäisi muuttua, jotain täytyy tehdä. Mutta mitä?

Ihan kaunis maisema joo, eihän siinä. Mutta vituttaa tuo viulu. 

En osaa edes sanoa mitään, sillä en tiedä mitä pitäisi tehdä. Joko pitäisi löytää hukkunut motivaatio, tai.. niin, se on oikeastaan ainoa vaihtoehto. Lopettaa en voi, vielä. 

Turhauttavaa on, kun kävellessä soittotunnille tiedät osaavasi etyhtäänmitään. Opettaja on pettynyt, olet itse pettynyt, kukaan ei sano mitään, pääset aikaisemmin hiljaisuuden vallitessa. Jos itkisin, olisin melkein voinut itkeä. 

Pettymys itseä ja turhautuminen soitinta kohtaan on valtaisa.

Ei mulla muuta, jatkan tätä ja selviän siitä, niinhän mä aina.  

se kesä

Se oli se kesä, kun olin töissä jo toista vuotta samassa paikassa. Se kesä, kun satoi koko ajan ja jäädyin ja kastuin joka päivä. Se kesä, jolloin oli neljä hellepäivää, jolloin en käyttänyt shortseja kertaakaan. 

Se kesä, jonka aikana vietin kaksitoista päivää Califoriassa, jonka juhannuksesta nautin huonovointisena lentokoneessa. Kesä, jolloin olin riparilla isosena, heitin siellä talviturkin ja näiden tapahtumien lisäksi elin elämääni kavereiden ja töiden välillä.

Se oli se kesä, kun tutustuin poikaystävääni (pariini) paremmin, ihastuin ja aloin seurustelemaan. Vietin viikon yksin kokona, jonka myötä ehkä olemme tässä pisteessä nyt, näin pian. Se kesä, kun olin taas onnellinen. 

Sinä kesänä toteutin itseäni liian vähän, soitin kunnolla pyöreät nolla kertaa. Sinä kesänä kyllästyin työhöni lopullisesti, nukuin todella vähän, sillä olin päättänyt, etten anna työni haitata elämääni sen ulkopuolella. Sinä kesänä nautin kuitenkin ihmisistä ja elämästä.

Se oli ihan hyvä kesä, toivoa täynnä. 

sade

Mä katselin isojen sadepisaroiden putoamista maahan tuntien, kuinka kylmä vetää ihoani kananlihalle. Vaikka olinkin teltan alla "sateensuojassa", vettä tippui milloin niskaan ja milloin otsalle. 

Sitä tippui laareihin ja maahan ja työvälinelaatikoihin. Sitä oli joka paikassa, vaikka mun tehtäväni oli pitää marjat kuivana ja itseni terveenä. 

Yksi hyvä puoli tässä sadesäässä oli; rakkaat ystäväni naakat pysyivät loitolla. Ne riivatut eläimet, jotka pöyhkeilivät ja kynivät sulkiaan, syöksyivät teltan alle ja söivät kaiken, mitä irti saivat. 

"Pitäis varmaan olla rumempi myyjä", sanoi pomo. Mua ei kyllä lämmittänyt.

Oli siinä toinenkin hyvä puoli, kun asiakkaita ei ollut ja päivät matelivat. Mulla oli aikaa kirjottaa töissä ja nyt on laukut täynnä muistilappuja, joiden tekstit eivät koskaan ole nähneet päivänvaloa. Mulla oli myös aikaa miettiä ja pohtia juttuja.

Toitä on jälellä vielä kuusi vuoroa, noin 40 tuskaista tuntia kestettävänä. Jos vielä ensi kesänä aion ulkoilmatyöhön Suomessa, niin herättäkää mut ajoissa.

en tiedä

Kuulostaa helpolta kertoa, että kaikki alkoi, kun pyysin häntä pariksi 17.1.15 ja hän suostui. Siitä puolen vuoden ja kahdeksan päivän päästä me suutelimme. 

Niin se meni, mutta tähän matkaan on mahtunut niin paljon kaikenlaista, että olen edelleen ihan sekaisin. En tiedä mitä sanoa, mitä ajatella, tai mitä tuntea. Sanomattakin on selvää, että olen onnellinen. Mutta osaanko tykätä tarpeeksi? Osaanko rakastua? Osaanko antaa itsestäni kaiken?

En tiedä. 

Milloin kerron vanhemmille? Mitä kaverit sanovat? Milloin näemme? Mitä olemme?

Tähän asti mä pärjäsin jopa ihan hyvin, mutta nyt kaikki on vain suurta mustaa aukkoa. Ja kun juttelimme eilen tästä, molemmilta puolilta paljastui uusia juttuja, toisten tiedostamattomia.

Kaikki on niin auki ja epäselvää, mutta toisaalta kuitenkin tosi selvää. Me tykätään toisistamme, tarvitaanko muuta? Kyllä kaikki järjestyy toivottavasti. 

hetki

Mä istun ihan sussa kiinni, sun kainalossa. Nojaan päälläni sun päätä vasten ja tunnen sun pehmeän hengityksen painautuessani lähemmäs.

Nostan jalat koukkuun ja laitan kädet syliini. Sä ympäröit mut omillasi ja otat mun kädestä kiinni.

Puristat tiukasti, olen syvällä syleilyssäsi ja silitän sormiasi hennosti.

Olemme niin lähekkäin, että tunnen kuinka sydämemme sykkii. Mulla on syke niin korkealla, että tämän voisi melkein laskea urheilusta. Lohduttavaa on kuitenkin se, että niin on sullakin.

Minuutit vierivät eteenpäin, vaikka tuntuu, että aika olisi pysähtynyt. Mä tuijotan vastapäisen talon numeroa, 18.

En halua liikkua, ettei hetki rikkoonnu. 

Sä tuoksut niin hyvältä, ja mä olen niin onnellinen. 

niin

Muistan, kun puhuttiin sillon, että mun synttärit on kohta, sun vasta melkein vuoden päästä. Muistan, kun ajattelin, että ois ollu hauskaa nähä mitä sun synttäreinä tapahtuu. Muistan sen kaiken, mutta sillon en tietenkään tiennyt mitään mitä tulee tapahtumaan. 

Nyt tiedän mitä sun syntymäpäivänä tapahtuu. Mä istun yksin koton tietokoneella ja katselen sadetta. Vietän vapaapäivää töistä ja näin jo yhtä kaveria, kohta toista. Mä en tiedä sun elämästä mitään, etkä sä mun. Me ei vietetä tätä juhlaa yhdessä, niinkuin ei muitakaan juhlia. Meidän tiet erkani yhtä nopeasti kun ne yhdistyi ja sen jälkeen on tapahtunut kaikenlaista. Kirjoitan vain muistoja sinusta jotka eivät herätä minussa enää mitään tunnetta. 

Missä ikinä ootkaan, niin hyvää synttäriä Tähtisilmä. Onneks et oo enää mun elämässä.

Se

Se pilas mun nutturan, mä kutitin takasin, me tiputtiin kaiteelta selälleen pehmeelle nurmikolle ja naurettiin maha kippurassa. Mä hyppäsin selkään, mä halasin sitä, mä haluisin vaan olla sen lähellä. Se sano, että mä oon kaunis. 

Sillä on niin kaunis hymy ja isot silmät ja mä katon niitä pitkään. Ennen katoin salaa, nyt mä uskallan kattoo jo tarkotuksella. Ollaan jo tarpeeks tuttuja sellaseen.

Aiheeseen liittymätön kirjaimellisesti, mutta totta se ainakin on. Viime yö tunteina, jollon mun ois pitänyt nukkua, me keskusteltiin tästä. Ja todettiin olevamme samanlaisia. Ja keskusteltiin kaikesta muustakin. Ja mä olen onnellinen.

tyhjä kämppä

Istun hämärässä huoneessa, ovella on iso oranssi kolmio: ISOSVAARA! Kuulen kanttorin soiton, laulun ja yksittäisten suihkujen äänet. Kello tikittää kovaa ja olen väsynyt. 

Ensimmäinen ilta leirillä on käsillä, ensimmäinen iltaohjelma jo takana. 

Ajatukset harhailee eilisillassa. Miten asioiden ei pitänyt järjestyä, mutta ne järjestyivät, miten minä näin pariani, vaikka sen ei pitänyt käydä, miten pääsimme tyhjään asuntoon keskellä tiistai-iltaa. 

Silloin satoi kovasti koko päivän ja vaihdemopolla ajaminen tuotti parilleni vaikeuksia sadevaatteiden ollessa mökillä. Ei mahdollisuutta tavata, ymmärrettävästi. Minulla taas päivä täyttyi kaikenlaisesta ylimääräisestä ja ilta olisi tullut kulumaan töissä. Se oli mahdoton yhtälö ja olin hyväksynyt ajatuksen. Mielessä pyöri yhden toisen pojan kohtaaminen, ihastuminen ensisilmäyksellä ja kaikki häneen liittyvä. Säikähdin tunnettani ja halusin nähdä parini.

Jos uskon yliluonnollisiin asioihin tai Jumalaan, uskon tämän olleen jonku muun käsissä. Sade lakkasi kuin taikasauvalla napauttaen ja työpaikalla jo ollessani sain kuulla vuoroni peruuntuneen. Tämä kaikki tapahtui vielä parini vanhempien ollessa mökillä, toisinsanoen heidän koti oli tyhjä.

Hänen kysyessään tapaamispaikkaa kokeilin tikulla jäätä. "Mentäiskö teille?", mä laitoin. Ja mentiinhän me. Se oli uhkarohkeaa ja hän oli aluksi epävarma, mutta siellä me sitten olimme. 

Istuin sängyllä katsoen koneella istuvaa paria. Tökin häntä kylkeen, pienesti ja nauroin isolle kiemurtelevalle jäbälle. Pelkäsin myös iltamme kulua, usein "erosimme" jo tunnin-parin päästä, sillä keskustassa harvoin oli paljoakaan tekemistä. Jos ilta jatkuisi samaa rataa, ei tämäkään kauaa kestäisi.

Ehdotin kierrosta talon syövereihin ja niin suljimme koneen ja liikuimme. Katselimme saunan, varastot, autotallin ja jokaisen huoneen. Lopulta lysähdimme kumpikin omalle sohvalle väsymyksen saattelemina. 

Omille sohville, vittu. Siinä hetki vaan oltiin ja juteltiin, välillä pysyttiin myös ongelmitta hiljaa. Söin hänen karkkejaan ja nauroimme paljon. 

Jossain vaiheessa menoa siirryin parini viereen. Hän makasi sohvalla pää käsinojalla ja selasi puhelinta. Minä istuin lattialla hänen pään kohdalla, nojasin häneen ja laskin pääni hänen rinnalleen. Siinä me yhdessä katselimme jokaisen gallerian kuvan ja välillä keskustelimme. Muistan katsoneeni kelloa 18:58 ja hetken päästä 19:51, siitä samasta paikasta ja asennosta. Ehkä olin vain hullaantunut siitä tuoksusta...

Ilta kului, maattiin vierekkäin, pelleiltiin, otettiin kuvia, naurettiin, juteltiin, oltiin lähekkäin. Mietin, etten halua tästä pois koskaan.

Kello oli noin 22, kun lähdin kotiin ja sinne mennessäni (17:30) olin sanonut äidilleni tulevani kohta kotiin. Ei kuitenkaan yhtään kyselyä, onneksi!

Koko loppuillan vain hymyilin ja ajoin kotiinkin läpi kaupungin muistamatta matkasta mitään. Äiti luuli hymyni johtuvan tästä leiristä ja hyvä niin, vaikka väärässä olikin. Hei dude, minulla on ikävä sua. 

Kirjoitettu 8.7.15

turistibussi

Minä istuin siinä turistibussissa ja matkasin pitkin Hollywood ja Beverly Hillssiä. Katselin maisemia, nautin lämmöstä ja bongailin julkkisten taloja kuskin kertoessa niistä. Julia Roberts, Katy Perry, Leonardo DiCaprio, Bruno Mars, Walt Disney... Jossain vaiheessa en enää vaan jaksanut keskittyä huonolla engalnnin kielen taidollani tarinoihin, vaan katselin meidän edessä istuvan parin meininkiä: julkkiksista kaiken tietävä irlantilainen mies ja aasialaissyntyinen nainen. 

He katsoivat toisiaan palavasti, liekit molempien silmissä. Koskettelivat sen mitä kuumuudessa pystyivät läkähtymättä ja näyttivät niin rakastuneilta. Huomasin ajattelevani taas tähtisilmää viereeni ja silloin konkreettisesti tajusin sen, mistä muut ovat puhuneet.

Tarvitsee toisen miehen päästäkseen yli edellisestä. 

En ole periaatteessa tykännyt tuosta lauseesta, sillä mielestäni se on tuntunut tyhmältä ja epäkunnioittavalta uutta miestä kohtaan. Mutta en minä tähtisilmääkään enää haluaisi. Se, että ajattelen häntä ei johdu minun halustani, vaan siitä, etten osaa kuvitella viereeni ketään muuta.

Uuden miehen tarve ei johdukkaan ylipääsemisestä, se ei johdu siitä että haluaa lakata rakastamasta edellistä. (Jos niin on, se ei ole oikein.) Se johtuu unohtamisen vaikeudesta. 

Tilateessa, jossa haluaisi toisen rinnalle, tulee väkisin mieleen edellinen kumppani, sillä hän on usein vielä tuoreessa muistissa. Hänen kosketuksensa ovat ne viimeiset, jotka ovat sisältäneet rakkauden tunteen ja usein kaipaa sitä tunnetta eikä ihmistä. 

Siinä bussissa istuessa tajusin tarvitsevani kokonaan uuden ihmisen ja yhtä vahvan tunteen toista kohtaan pääseväni lopullisesti yli tähtisilmän ajattelemisesta. Ehkä kaikki tarvitsevat sellaisen. Vai onko tämä vain minun pääni sisällä?

sekamelska

Sen päivän jälkeen kaikki muuttui. Osa ystävistä sulkeutui, osa avautui. Harrastusmenot vaihtuivat vapaa-ajaksi ja koulupäivät työpäiviksi. Pitkä kevät ja kylmä toukokuu muuttui kesäkuuksi ja kesä oli tosiaan virallisesti alkanut. Matkojen ja menojen odottaminen konkretisoitui ja kaupasta piti ostaa konseptin sijasta aurinkorasvaa ja jätskiä. (Just kidding, en ole edes vielä kertaakaan käyttänyt shortseja, but you got the point?)

Siinä rytäkässä myös ihmiset muuttuivat, niin kuin yleensäkin kesällä ollaan villejä ja vapaita, täynnä elämäniloa. Jotekin se on ihanaa, kun kaikki herää henkiin. 

Mun kesän ensimmäiset viestit on tosiaan vaihdettu mun parin kanssa, kun kysyin pienesti meidän väleistä. Olin päättänyt etten sano vielä mitään omista tunteista, mutta edellisenä yönä olin joutunut muutamaan noloon tilanteeseen asian tiimiolta, ja halusin välttää ne jatkossa. Siinä juteltiin ja todettiin olevamme vain kavereita. Enhän mä sitä halunnut, en todellakaan. En vain saanut suutani auki ja saman "virheen" tein tähtisilmänkin kohdalla. Miksen voisi sanoa mitä tunnen, vaikka tunteet eivät kohtaisikaan?

Puhetta tuli aamulla myös toisen pojan kanssa, jonka suhteen asiat ovat olleet sekaisin viimeset seitsemän vuotta. Sekin tuntui vain isolta ratkeamattmoalta möykyltä ja kokonaan itseni aiheuttama sellainen olikin. En tiedä kumpi on pahempi; tulla jätetyksi useaan kertaan, vai jättää useaan kertaan?

Minä olen kuitenkin meidän ystävyyden aikana ollut useaan otteeseen se, joka on aluksi vähän lämmennyt ja sitten perääntynyt, kerta toisensa jälkeen. 

Poden tästä syyllisyyttä edelleen, koko ajan, ja meidän on vaikeaa olla ystäviä. Toisaalta sen takia, että hän haluaisi minut edelleen, toisaalta sen, että minä en tiedä mitä haluan. 

Kuitenkin, kun näin hänet kännissä toinen tyttö kainalossa, päätin, että meidän täytyy selivittää sotkumme. Vielä parin tunnin keskustelunkin jälkeen kaikki oli auki ja vakavasti pohdin, että heittäytyisin vain mukaan juttuun ja unohtaisin kaiken muun. 

Jäin miettimään asiaa yksikseni ja tajusin, että halusin hänen vain olevan onnellinen ja tajusin myös sen, etten mitä pysty sitä onnea antamaan. Toisaalta sekin, että niin kauan, kun halusin jonkun muun enemmän kuin hänet, en voinut antaa mennä. Halusin vain etäisyyttä ja unohdusta, ja sitä myös järjestin itselleni. Olin sisäisesti yhtä sotkua ja yritin selvitellä asioita aluksi pääni sisällä.

Kun hän sitten tuli kysymään asiaa viikkoa myöhemmin, tiesin vastauksen. Tästä eteenpäin pysymme ystävinä ja pidän siitä huolen. Keskityn elämässäni eteenpäin ja toivon, että hän tekee samoin ja löytää uuden rakkauden. Olen helpottuneempi kuin pitkään aikaan, ihanaa että tämä säätö on ohi ja olen oikeasti syvällä sisimmässänikin täysin samaa mieltä.

Pomppaan taas miehissä pariini. 

Aluksi ajattelin, että luovutan hänen suhteensa ja annan olla, että enhän mä nyt mitään miestä oikeesti edes tarvitse. Ja tottahan se on, mutta hän on sellainen ihminen, joka harvemmin puhuu tunteistaan. Vaikka hän sanoi haluavansa olla kaveri, en ole täysin varma tarkoittiko se sitä, sillä teot viittaavat aivan eri asiaan. 

Olemme nyt keskustelleet joka ilta myöhään yöhön, muutaman kerran olen mennyt nukkumaan vasta auringonnousun jälkeen. Olemme nähneet yöllä ja ajelleet mopoilla. Menimme yhdessä kaverilleni ja vietimme iltaa. Olemme käyneet syömässä ja aina vaan jutelleet. Perjantaiana, eli huomenna menemme yhdessä shoppailemaan. Olemme jutelleet existä, lempiruuista ja kaikesta maailman ja taivaan väliltä.

Kun hän ensimmäistä kertaa pyysi minua oma-alotteisisti syömään, kyyneleet tulvivat silmiini. Olisin voinut itkeä, koska olin niin onnellinen. (Tässä täytyy tietää se, etten itke koskaan..) En ole pitkään aikaan ollut niin vilpittömän onnellinen ja nyt en enää halua luovuttaa. En myöskään haluaisi herätellä turhia toiveita, mutten toisaalta kysyäkään. 

Onks tää nyt vaan sitä kesäfiilistä vai jotain muuta?

Anna mulle voimaa ja uskoa elämään,

anna rohkeutta toimimaan.

Anna siipiesi suoja mulle pienen linnun ylle,

anna sädekehä pääni päälle.

Sinä käytökselläs kaiken pystyt muuttamaan,

pystyt ihmeitä tekemään.

Pystyt pelot multa poistaa,

annat rakkauden loistaa,

pysy luonani aina vaan.

10.6.15

uni

Siinä unessa mä istuin suhun selin ja sä tulit mun luokse ja halasit. Työnsit naamasi mun kaulaan ja mä tunsin sun kostean hengityksen. Mä aistin sun lämmön ja laskin silmät hitaasti kiinni, elin siinä hetkessä.

Nyt mä makasin pää sun rinnalla, silmät suljettuina. Tunsin, kuinka sun hengitys siirtyi lähemmäksi, pehmeät huulet kulkivat kaulaani pitkin ja kädet kietoituivat yhä tiukemmin mun ympärilleni. Muistin unen, muistin kertoneeni siitä sinulle ja kysyin varovasti: "Muistatko sen unen?"

Sä muistit ja vastasit: "Tää on parempi kuin se uni. Tää on totta."

Kuiskasin hiljaa vastauksen, onneksi ja nostin päätä. Avasin silmät ja siirsin itseäni vieläkin lähemmäksi sinua, jos se enää oli mahdollista. Hengitin nopeasti ja tunsin kuinka sydämemme löivät yhtä aikaa, samaa tahtia.

"Sähän oot ihan iholla", sä totesit mulle hymyillen ja en ollut koskaan ollut onnellisempi.

Vanhat soittolistat ovat pahinta tuskaa ikinä ja sun viiltämät haavat ovat muuttuneet välillä kihelmöiviksi arviksi, tähtisilmä. 

kuihtuneet päivänkakkarat rikkinäisten farkujen taskussa

Olet päivänpaisteeni, kirkkaana mielessä.

Olet happi jota hengitän, pysyn pystyssä.

Olet vahvin tunteeni, rakkaus rinnassa.

Olet kukkaseni, kaunein maailmassa.

Olet suojamuurini, tuet kaikessa.

Olet kyyneleeni, ilon aiheeni.

Olet musiikkini, kaikki mitä kuulen.

Olet maailmani, kaikki mitä huomaan.

12.5.14

Hiljaisuus saa ihmiset miettimään asioita,

ikävöimään ihmisiä,

tuntemaan kipua.

Tällä hetkellä mietin vain sinua.

29.3.15

Keskustelut vielä yön pikkutunneilla,

vaikka samalla tiedostaa, 

herätys on lähellä.

Kauniita sanoja, pientä luottamusta,

sisimmässäni tajuun tykkääväni susta.

Puhun liikaa, melkeen mokaan,

korjaan tilanteen ja ymmärrät mua.

Sun poissaollessa ikävä on kova,

haluisitko olla mun oma?

29.3.15

Hennot kyyeleet valuu silmäkulmasta tyynylle,

ottaen vastaan kaiken mitä niille annetaan. 

Oon pahoillani siitä, mitä oon tehny sinulle

ja varmaan ihan aiheesta niitä kiusataan.

Ne pelkä päivänvaloa, pienet kristallit,

ja loistossaan kätkee sisälleen kaiken arvokkaan.

Liian harvoin ne päivänvaloa nähdä saa.

6.4.15

Rakas tähtisilmä,

Mä päästin sut menemään 

ja annoin sut pois.

Se vaati rohkeutta, 

mut oli kaiken sen arvosta. 

Sun paikka mun sydämessä on ikuinen,

oon sulle myös ikuisesti kiitollinen.

Pidä lippu korkeella ja silmissäs se tuike,

olit mun paras ja suloisin virhe.

13.5.15

Kuihtuneet päivänkakkarat rikkinäisten farkkujen taskussa.

schools out

Laitan kuulokkeet korville ja johdon koneeseen. Avaan spotifyn ja laitan soittolistan soimaan. Samalla mä pystyn taas hengittämään, mä vapaudun ja kyyneleet meinaa tulvia silmiin. Oon vaan niin helvetin onnellinen, että nyt on loma, tästä kaikesta ollaan selvitty ja yksi pitkä talvi selätetty. 

Tuntuu, että kun mulla ei oo musiikkia korvissa edes jollain tapaa, oon hukassa. Tai että hengitys ois raskaampaa ja rintaa puristais, koko ajan. Joka kerta kun laitan kuulokkeet korviin, vapaudun ja koen olevani niin kotona. Toisaalta, jos kuunnellaan "huonoa" musiikkia, on ahdistus vain kovempi. 

Kun vaan sä hymyilet, niin mua viedään, kun vaan sä katsot mua, niin mua viedään. 

Eilen tosiaan mentiin juhlistamaan koulujen loppumista tavalliseen tapaan. Se ei todellakaan oo mun laji, viime vuonna lähdin 00:30 ja eilen jo 23:45. En mä jotenkin jaksa olla siellä, antaa toisten roikkua mussa kun hullut ja pitää huolta sammuvista kavereista. Alkuillasta on aina tosi kivaa kun ihmisillä on pieni hiprakka, mutta sammumispisteen lähestyessä en enää jaksa. 

Olin oottanut tätä sen vuoksi, että saisin ehkä tietää enemmän mun ja mun parin väleistä ja niin mä sainkin. Ei kumpikaan juotu nyt, käveltiin ristiinrastiin ja etsittiin ihmisiä. Kaikki jatkoivat samaa rataa, kun vappuna. Mutta ei, meistä ei tule söpöä paria, sori. 

Mä oisin varmaan halunnut sitä ihan yhtä kovin kun tekin, mutta olin niin häiriintynyt muiden painostuksesta, että kysyin asiaa. Hän halusi olla vaan kaveri ja se on mulle ihan okei. Onhan se ihana, mutta tää on varmaan kaikkien kannalta parempi näin, ja tosiaan kuitenkin tanssitaan yhessä. 

Kuulemma hän oli kännissä joskus näyttäny mun kuvia ja puhunu musta, mutta ehkä oon vaa niin kauhee että kunnolla tutustuessa tajus, ettei kannata. No okei, en mä oikeesti ihan tollein ajattele, mutta mustavalkosesti noin se varmaan on. Onneks ei oo mikään kiire. 

Tiistaina alkaa työt ja rahahanat aukeaa, ihanaa. Oon selvinny aika hyvin tänne asti pelkästää viime kesän palkalla, ja vielä paljon on jäljellä. 

19 päivää meidän Amerikan matkaan. 

38 päivää kesän riparille.

मैं तुमसे प्यार करता हूँ

Sä sanot että oot jo vanha

vaikka sun yllä on tuhansia tähtiä

tuhansia edelleen loistavia

tuhansia kertoja sua vanhempia

Sä sanot ettet oo hyvännäkönen

vaikka näen sen

miten oon saanu tollasen

sun kaltaisen

Sä mietit miksei kukaan rakasta

vaikka en tiedä millä kielellä

se pitäis sanoa

मैं तुमसे प्यार करता हूँ

minä

Mä en oo erityisen kaunis ulkonäöltäni, vaikka en mikään rumakaan. Mulla on sopivasti kavereita ja ystäviä, mutta mä en oo mitenkään erityisen suosittu. Mun ulkoiset ominaisuudet ei ehkä vedä ihmisiä puoleensa, mutta oon ylpee mun vartalosta, musta ittestäni ja haluun kantaa itteni ylpeydellä. 

Oon mielestäni sellanen ihminen, kuka on sisältä paljon kauniimpi ja fiksumpi, kun ulkokuori antaa olettaa. Oon luonnostani hiustenväriltäni blondi, mutten koe sen alentavan mun älykkyysosamäärää. Fyysisesti blondi, mutta henkisesti en. Mulla on paljon tietoa ja viisautta, osa tavallaan luonnostaan ja osa on hankittu lukemalla. Siihen liittyy se, että opin asiat helposti ja nopeasti ja mun ymmärrys riittää vaikeisiinkin asioihin. 

Oon myös vähän ristiriitanen siinä suhteessa, että esim. maailmankaikkeuden pohtiminen kiinnostaa mua, teen sitä paljon. Lisäksi uskonnot kiinnostaa ja henkimaailmat yleensäkkin, mutta uskon faktoihin pohjautuvaan tieteeseen. Luen fysiikkaa ja kemiaa, uskon Darwinin evoluutioteoriaan ja oon seurakunnalla isosena. Vihaan kielten opiskelua ja matemaattisten aineiden lisäksi pidän kuviksesta. Vapaa-ajalla soitan, kirjotan, pidän yhteyttä kavereihin ja urheilen. 

Näytän ulospäin mun tunteet, löydän yleensä aina tilainteista jotain positiivista ja oon tottunut etsimään sitä. Jos oon huonolla tuulella, kiroan kuin vanha merimies ja valitan. Kun kyllästyn siihen, päätän lopettaa ja hymyilen taas. Joskus haluan olla tosi asiallinen, etenkin aikuisten seurassa ja usein taas vaikutan täysin sekopäältä. 

Mä haluaisin, että ihmisillä jotka oikeesti tuntee mut, jäis sellanen kuva että oon etenkin sisäisesti kaunis. Mä en halua olla kikattava teinityttö valkoisissa farkuissa. (Anteeksi tuo stereotypia, mullakin on kaapissa sellaiset mutten käytä...) Mä haluan olla minä, haluan olla fiksu ja ajattelevainen. Päättäväinen ja itsenäinen. 

Mä rakastan tota quotea. Ja mä toivoisin, että edes jollain ois tuollainen kuva musta, enemmän tai vähemmän. 

sumuverho

Täydellinen uupumus, väsymys ja muutenkin rättipoikki olo. Aivan, kuin olisin kipeä. Vilunväreet siirtyvät päälaelta varpaisiin, ohimoita jyskyttää ja kokonaisvaltainen jaksamattomuus valtaa minut yrittäessäni lukea. Ehkä 7 kurssia ja mot viimeisessä jaksossa, tämän lukuvuoden päälle, oli hieman liikaa, mutta toisaalta voin olla ylpeä itsestäni. Jotenkin tuntuu jo mitättömältä tulevat koenumerot, vaikka tärkeät aineet haluaisi pitää korkealla.

Lukuvuoden päättyminen koeviikkoon on kyllä yksi lukion huonoista puolista, ehdottomasti. Eihän tässä edes kerkeä nauttia ensimmäisistä auringonpaisteista, lämpimistä ilmoista ja ihanista ihmisistä. Kun tämä on selätetty, on kesälomaan aikaa kaksi päivää. Rankkaa!

Tuleva kesä tietysti motivoi, mutta on masentavaa huomata, ettei talvea miettiessään muista siitä mitään. Elin täysin sumussa, olinko ulospäin normaali? En muista. Enkä edes tiedä mistä se johtui, varmaan kaikki sulattelu syksyn tapahtumissa vei mehut. Pimeä vuodenaika ja auringon poissaolo vaikuttavat oman osansa, lukiokin oli vielä melko uusi juttu. Olen ulospäin useimmiten, lähes aina vaan niin hymyileväinen, ettei sitä sumuverhoa edes huomannut. Edes itse en sitä huomannut. 

Kelaan talvella kuuntelemaani soittolistaa ja huomaan lähes jokaisen biisin liittyvän tähtisilmään.

Tiedättekö muuten sen tunteen, kun kirjoittaa esim. runoa ja aloittaa sen realistisesti. Kun runo loppuu, on siihen tullut jotain lisiä sun aivoista ja et enään pidä sitä hyvänä.

Karpalon tuoksu sun henkäyksessä

en halua välittää, pysyn tässä.

Käsi kädessä, tähdet taivaalla,

hölmöt jutut lentää sun huulilta.

En mieti muuta, en uskalla puhuu,

kokoajan kelaan: mä haluun sut.

2.5.15

Pätkässä koskien vappua on ensimmäiset neljä säettä täysin realistisia. Kuitenkin kaksi viimeistä? En minä tuolla tavalla ajattele. Ihankuin mun aivot vaan lisäis siihen ite tollasen lopun. Ihan varmasti.

strategiapeli

Musta oikeesti tuntuu, et pelaan jotain strategiapeliä nykyään mun miesasioissa. Oon tunnetusti tosi analysoiva tyyppi, enkä tykkää antaa tunteitten viedä. Viimesimmästä jäi sen verran paska maku suuhun, et haluun jotenki pelata tälläkertaa varman päälle kaiken. Se oli eka kerta, ku annoin niitten tunteiden viedä ja se oli virhe, mun paras virhe. 

Nyt kuitenkaan en tartte toista samanlaista virhettä, se ei ehkä ois enää paras. Jos mä nyt jotain haluun, ni oikeesti hitaasti ja varmasti rakennetun suhteen, ei mitään hätiköityä. Haluisin ihmisen josta saisin turvaa, suhteen joka huokuis luottamusta ja rakkautta. 

Välillä mietin, et oon vetäny tän ihan liian strategiapeliks, enkä ees tiiä onkse hyvä vai huono. Tässä vaiheessa inhottaa koko juttu, ku  en vielä yhtään tiiä mihin tässä päädytään, miten ja miks. Pitää vaan oottaa seuraavaa "siirtoo" joka on schools out. 

Tää pelihän alko mun osalta viime syksynä, marras-joulukuussa. Kiinnitin silmäni poikaan, jonka kanssa halusin tanssia wanhojen tanssit. Ekaks analysoin ja mietin yli joululoman, että uskallanko pyytää. En oikeestaan ees selvittäny sen pariasioita, koska musta vaan tuntu siltä, ettei sillä oo paria. Onneks olin oikeessa. 

Noh, mä sitten pyysin sitä. Seuraavan kerran kun nähtiin koulussa, ni olin päättäny moikkaavani sitä. Halusin tutustuu oikeesti kunnolla ja siitä parin päivän päästä puhuinki sen kans livenä jotain ekaa kertaa. Lisäsin sen snapchatissa ja jutsailtiin siellä aina välillä. Lopulta mä mainitsin sille jostain asiasta, joka vaatis pidempää selittelyä, jollon sain tekosyyn pyytää numeroa ja puhua whatsappissa. 

Siitä eteenpäin juteltiin jokapäivä suunnilleen, ja ehdotin että tehtäis koulun jälkeen jotain, kuitenkin juteltiin puhelimen välityksellä niin paljon. Mentiin kebulle, josta oonkin kertonut. Sen jälkeen tais olla ihan tasasta, sillon tällön puhuttiin koulussa ja joka päivä iltaisin. Jossain vaiheessa käytiin mäkkärissä yhessä, ehkä mä siitäki oon sanonu. 

Vappu meni sitten miten meni, tosi hyvin niinku sillon siitä kirjotin ja mulle jäi tosi paljon kysymyksiä takaraivoon. Kuitenkin, on ollu nii kiireistä sen tutkinnon (josta sain muuten kiitettävän) takia ja kaiken muunkin, ettei olla ees nähty. Ollaan muutenki nykyään juteltu paljon vähemmän iltasin, siitä tuli tavallaa nii normaalijuttu, et ei enään tuu juteltua niin paljoo. 

Pyysin häntä sitte tälläviikolla aiemmin pihalle joku ilta, et saisin kartotettua tilanteen omalta osalta ja osittain ehkä senkin osalta, et onks tässä muutaki ku ystävyyttä. Oltiin äsken joku melkeen 2h pihalla ja mäkkärissä. Käveltiin ja juteltiin, muttei mitään sellasta kauheen ihmeellistä. Mua ei oo kyllä koskaan aiemmin kuumottanu nähä sitä tai olla sen kans, mut äske pelotti iha kunnol, en ees tiiä miks. 

Ku en mä oikeesti edelleenkää tiiä yhtään, tai ei oo mitään niin selvää ees omalta osalta, et uskaltaisin siitä sanoo mitään. Mun pitää oottaa nyt school outtii, jollon ollaa yhessä ja koska se on kännissä, ni ehkä voin kysyy siltä jotain ja käyttää sen tilaa hyväks. Meillä on kyllä tosi kivaa, keskustelu on vapaata, nautin sen seurasta, mut ei voi tietää.

Äsken sanoin sille vähän testatakseni et: "Hei se sun kaveri ties mut nimeltä vappun vaikken ollu esittäytyny ja sano kuulleensa musta paljon, mitäköhä se tarkotti?"

Ni sain vastaukseks: "Oho, mistäköhä se on kuullu ku en mä ainakaa oo mitään sanonu."

Sen jälkeen jäätiin keskustelemaan, et mistä se ois voinu kuulla ja tietää jne, eli een ees saanu mitää uutta hienoo tietoo. Nyt en kyllä ees jaksanu kirjottaa oikeaoppisesti, mut pieni selvitys asioista ittelleniki. Toivon tosiaa, että sillo kahen viikon päästä saan jotai irti oikeesti kunnolla ennenku ollaa lomalla ja sit ei nähäkkää enää sopimatta..

henkireikä

Sormenpäässä oli kovettuma, repäsin sen eilen. Lapaluitten väli on täydellisessä jumitustilassa, ei auta raksauttaminenkaan, vaikka usein se on toiminut. Kaulassa ja rinnassa on hiertymiä, mutta onneksi vain pieniä, sillä aion vältellä "fritsua" viimeiseen saakka. Vasemman pikkurillin nivel on kipeä ja ainoa toiveeni on, että sormi kestää kasassa. Lisäksi vasen jalkanu puutui, kun juuri huomaamattani seisoin aivan liian kauan vain sen päällä. 

Se ottaa paljon. 

Siitä huolimatta, se määrä minkä se antaa, on tositosi paljon enemmän. En edes pysty kuvitella elämää,  jossa viulu ei olisikaan minun kädenjatkeeni, jossa minun tunteeni eivät virtaisikaan äänten kautta ulos ja jossa minulla olisikin päivittäin vapaa-aikaa. Minä en haluaisi sellaista elämää, olen onnellinen ja kiitollinen näin. 

Ja niinkuin kaikki asiat, minunkin urani alku oli pienestä kiinni. 2 vuotta ja 10 kuukautta vanhempi siskoni päätti eräs kaunis päivä vuonna 2003 haluavansa soittaa viulua. Minä, nelivuotias tytöntyllerö ihailin siskoani kovin ja halusin tietysti kokeilla myös. Sain käydä siskoni mukana soittotunneilla, mutta en saanut edes omaa viulua. 

Harjoittelin liian isolla viululla ja innostuin tosissani. Vuoden jälkeen siskoni lopetti, mutta minä jatkoin. Ja tässä sitä ollaan, vielä kahdentoista vuoden ja monen hikisen tunnin jälkee, 16 vuotiaana nuorena. 

Jaan tämän nyt, koska tiistaina 12.5 on edessäni urani suurin koitos ja minulle itselleni kaikista merkittävin. Musiikkiopistotason tutkinto. 

Wish me luck!

03052015

Hyväksyntä.

Asia, jota tavalla tai toisella jokainen haluaa ja vaatii toisilta ihmisiltä. Ei meistä kukaan elä täällä vaan itseään varten, se on fakta. Jollekkin ihmiselle 50 tykkäystä uusimmassa instagram-kuvassa on tapa nostattaa itsetuntoa. Hyvät koearvosanat, pienet kehut tai vaikka känniset sekoilut ajavat samaa toisen kohdalla. 

Mun mielestä suurin syy, miksi nuoret syrjäytyvät, miksi joillain menee huonosti on se lähiympäristö. Kaikki reagoi asioihin eritavalla ja joku voi ottaa raskaasti esim. sen pienen tykkääjämäärän sosiaalisessa mediassa. Kun läheiset eivät ymmärrä toisen ongelmaa ja kamppailevat itse erilaisten asioiden kanssa, tulee tälle ihmiselle tunne, ettei häntä ja hänen asiaaansa hyväksytä.

Tästä lähtee liikkelle kierre. Ei uskalleta enää puhua omista asioista, kun pelätään toisten suhtautumista, ei jakseta ottaa toisten taakkaa kannettavaksi oman lisäksi ja sulkeudutaan kuoreen omien ongelmien kanssa. Yleinen luulo on se, ettei kukaan muu kamppaile samanlaisten asioiden kanssa, vaikka kyse on vain puhumattomuudesta. Usein löytyy toinen samanlaisessa tilanteessa oleva, jonka kanssa taakan voisi jakaa.

Miksi toiset sitten ottavat tälläiset asiat raskaammin?

Tähän kävisi kliseinen lausahdus "you know my name, not my story". Niin tyhmältä, kuin tuo kuulostaakin, se on oikeastaan aika totta. Mistä sinä voit tietää, mitä ystäväsi pelon taustalla on? Jos sinulla ei itselläsi olisi samanlaista, mikset sinä voisi hyväksyä toisen ongelmaa ja auttaa häntä parhaasi mukaan? Varmasti, kun saa autettua toista jaloilleen, oma olo paranee ja toinen on valmis myös vastaanottamaan sinun murheitasi.

Jos on itse kaunis ja omaa hyvän lähi- ja kaveripiirin, ei välttämättä ole kykyä asettua toisen asemaan ja ymmärtää, ettei kaikilla ole samanlaista tilannetta. Joku ei ole ehkä koskaan kuullut, että häntä rakastetaan, tai että hän on kaunis. Kauniskin on niin subjektiivinen käsite. Jos joku on mielestäsi ruma ulkonäöltään, ei se tarkoita ettei hän olisi kaunis. Kaunis voi tarkoittaa niin paljon muutakin, kun ripsien pituutta ja kulmakarvojen muotoa.

Jos seuraavalla kerralla miettisit, ennenkuin sanot? Jos yrittäisit asettua toisen asemaan, kuuntelisit mitä hänellä on sanottavaa ja hyväksyisit hänet sellaisena?  Maailmassa on liian paljon pahaa, ollaan edes me hyviä toisillemme.

vappu

Me aloteltiin ilta hakemalla pizzat ja kokoonnuttiin kaverin luokse syömään niitä. Pöydän ääressä istui neljä kaverusta, neljä isosta. Juteltiin, naurettiin, tehtiin haarukasta sitruunalle katapultteja ja makoiltiin millon lattialla, millon pöydällä. Meillä oli tositosi mukavaa ja sain parhaimmat naurut pitkään aikaan. Kuitenkin, mä vaan halusin jo päästä keskustaan kattelemaan menoa ja kavereita, mun vanhojen pari olisi siellä.

Ystäväni sanoi, että sinä hymyilit nähdessäsi minut. En tiedä pitikö se paikkansa, mutta minä hymyilin, kun kuulin tuon ja näin sieluni silmin edessäni hymysi. Se on kaunis hymy, hymy johon kiinnitin huomiota ensimmäisenä viime syksynä.

Vaikka en tuosta hymystä menekkään takuuseen, tullessani luoksesi otit minut heti viereesi porukkaan ja se tuntui kivalta. Hylkäsin ystäväni ja jätin heidät toisten seuraan liittyessäni sinun matkaasi. Ollessamme ystäviesi kanssa, hämmennyin useaan kertaan. Miksi kaikki luulivat minua tyttöystäväksesi? Miksi kaikki tiesivät minut ja nimeni? Miksi kaikki sanoivat meistä tulevan hyvä pari? Mitä sinä olet kertonut?

Haluaisin tietää mitä päässäsi liikkuu minun osaltani, vai liikkuuko siellä mitään. Minä itse en ota itsestäni selvää, mutta olisin halukas selvittämään sen. Kuitenkaan, onko minun fiksua puhua sinulle tästä? Ei, en usko. Annan tämän edetä omalla painollaan.

Tunsin oloni hyvin otetuksi, kun soitit minulle hetken poissaoloni jälkeen. Et muistanut missä olin, vaikka tottakai minä sen kerroin. Palasin pian takaisin ja halasit minua lujaa. Ehkä se oli vain halaus samalla, kun silmissäsi sumeni ja päässäsi heitti alkoholin vaikutuksesta.

Se parituntinen minkä kävelimme ympäri aluetta, oli täynnä iloa ja naurua. Olit niin hassu, mutta jätän kaiken hauskuuden kertomatta, lupaukseni nojalla. Pakko kuitenkin sanoa, että olin otettu, että halusit kävellä juuri minun kanssani ja halusit tukea juuri minusta ja minun kädestäni.

Illan päätteeksi pelkäsin puolestasi aivan liikaa. Lähdit pyörällä minun kävellessäni mopolle ja katselin perääsi huolissani. Onneksi selvisit turvallisesti kotiin.

Tunnen vieläkin viimeisen halauksesi rinnassani ja kuulen kiitoksesi korvissani.

Kieltämättä suunnitelmat muuttuivat koko illan osalta, mutta parempi näin. Juuri kun kerkesin sanoa, että olen vapaa kaikilta osin. Nyt en enää tiedä. 

ja minä tahtoisin vain huutaa kovempaa kuin milloinkaan

Tähtisilmän tapaamisen jälkeen, mulla menee vihdoin taas vähän tasaisemmin. Sen tekstin, jonka sillon hänelle kirjotin (klik), päätyi oikeasti hänelle. Keräsin rohkeuteni ja lähetin sen. Tietenkin pelkän tekstin, ehken tätä blogia ja näitä kaikkia tekstejä olisi uskaltanut paljastaa. Purin lisäksi kaikkia fiiliksiä vielä lisää ja sain kyllä tosi ihania vastauksia. Olo keveni koko ajan ja vaikka hän onkin pyörinyt edelleen mielessäni, on se kaipuu poistunut. Oon oikeesti vapaa nyt, thank god.

Nyt oon myös oikeesti yksin. Tää on niin outoa ja harvoin tällänen vaihe kauheen kauaa kestää, nyt vaan tsiigailen tarkasti joka miehen mun ympärillä ja tulkitsen viestit. Se on oikeestaa ihan kamalaa, kun vahingossa elättelee toiveita kaikista pienistä jutuistaki. Mun parinkin kanssa, en mä edes tiiä haluisinko sitä, mutta pakko kyllä sanoa, että se on vaan ihan sairaan hyvä tyyppi. 

Pitäis varmaa kertoo tarkemmin yhestä pojasta, se on mulle ikuinen ongelma. Argh en jaksa. 

Te kaksi erityistä tuttua jotka luette tätä, ootte ihania ja rakkaita ja tosi tärkeitä. Pidetään me yhtä, miehistä ei ota koskaan selvää. 

bileet

Leikitään pientä ajatusleikkiä.

Seisot yksin pimeessä salissa ja sun ympärillä on 360° iso, sun korkunen näyttö. Katot ympärille, ja näät kaikkialla vaan mustaa. Yhtäkkiä joku laittaa musiikin soimaan, jumputusta jonka mukana ei voi ees laulaa. 

Alat tanssimaan siinä pimeydessä. Katot eteenpäin ja näytölle läväytetään kuvia sun elämästä päällekkäin. Kuva ilmestyy jokapuolelle ja hetken on taas pimeetä. Uusi kuva vanhan päälle ja taas pimeetä. Ihan sama mihin suuntaan katot, niin kuvat vaan pyörivät sun silmien edessä, musiikki soi ja tanssit sun elämän kanssa. 

Kuvissa on ihmisiä, osa tuttuja ja osa tuntemattomia. Joka toinen sun ympärillä suutelee ja alat tuntemaan ihmisten kosketuksia, näkemään osia niiden reaktioista kuvien kautta. Pystyt etenemään ja menemään minne suuntaan haluat tanssien, ja kuvat vaan vaihtuu. Kävelet johonkin tanssivaan porukkaan ja päädyt pojan kainaloon.

Vaihat porukkaa ja oot aina eri pojan kainalossa, välillä tytönkin. Edelleen näet kaiken vaan kuvina ja tunnet olevasi täysin unessa, vaikka tiedät myös olevasi täysin selvinpäin. Ajan- ja paikantaju katoaa, sun kaulassa roikutaan ja sä teet sitä samaa. 

Kuulet paljon huutoa ja puhetta, mutta mistään on vaikea saada mitään selvää. Jossain vaiheessa joku huutaa kovaa ja jotain mistä tajuat ehkä osan: viimenen biisi. Tanssit ja heilut kun hullu, kunnes huoneeseen syttyy valot. Kuvat katoavat, musiikki lakkaa, pysähdyt paikallesi ja heräät taas todellisuuteen. 

Nukkuessasi muistat tanssineesi, muistat kieltäytyneesi suudelmista, muistat kaiken, mutta se tuntuu aivan unelta. 

Novelli: Kuiskaus

Siinä hän seisoo, Matti nimittäin. Hänen vihreät hiuksensa pysyvät geelimäärän ansiosta piikkisuorina ylöspäin, vaikka meidän muiden haituvat muistuttavat lähinnä pyörremyrskyä, tai mielenterveyspotilaan ajatusmaailmaa. Niin se usein meidän porukassa muutenkin meni; Matti oli säntillinen, särmikäs ja tosi järjestelmällinen, kun minä taas saatoin kadottaa toisen sukkani istuessani kengät jalassa, tai kaataa viinapullon laukkuuni humalassa. Matti oli poika, jota kaikkien tulisi ihailla.

Katson vuorotellen häntä ja varpaitani. Kun lasken katseeni, tunnen kuinka Matin mustilla piilolinsseillä peitetyt siniset silmät porautuvat minuun. Nyt ei taida riittää pelkkä Pyhä Henki, vaan luovutan ja pyydän häneltä tupakan jämät. Vedän ison henkäyksen ja tunnen, kuinka kroppani rentoutuu hänen katseensa edessä. Maistan Matin maun suussani ja haistan hänen parfyyminsa hiipuvan tupakan hajun seasta. Tiputan loppuunpoltetun tupakan nurmikolle, tunnen pahan olon uudestaan ja nopeasti käännyn ympäri ja lähden juoksemaan. Kun olen juossut pitkään, ehkä kilometrin tai puoli, lysähdän maahan ja kuulen takaani huohotuksen ja Matin äänen: "Miia mikä sulla oikein on?".

Pienenä kolmivuotiaana Miiana, minä katselin, kun siskoni kuljetti kotiin toinen toistaan rajumpia poikia. Mieleeni painui kerta, kun kurkkasin varovasti jakkaran avulla siskoni huoneeseen ja näin, kuinka he suutelivat. Ihailin tuota kiihkeää suudelmaa, mutta nähdessäni mustelmat siskoni kaulassa, juoksin isän syliin. "Miia, sinä et sitten koskaan koske poikaan, ennen kuin olet täysi-ikäinen. Jos et muuta elämässä opi, niin rakas, siitä ei seuraa mitään hyvää.", kuiskasi isä korvaani. Myöhemmin isän hautajaisissa mietin noita sanoja ja päätin, että uskoisin ja kunnioittaisin hänen neuvojaan.

15-kesäisenä minä vähät välitin äitini sanoista, teoista ja miesystävästä. Join, poltin, juoksin poliiseja karkuun ja elin elämääni niinkuin halusin vailla minkäänlaista määräysvallan alaisuutta. Pojat kiehnäsivät ympärilläni ja annoin niiden pyöriä. Aina, ihan aina pidin kuitenkin huolen siitä, ettei kenenkään huulet tai kädet koskettaneet minua, isän muistoksi. Isä oli fiksu mies, armeijassa töissä. Kun luoti harjoituksissa oli uponnut isän rintaan, olisin mieluummin kuollut itse. Hän oli viimeinen henkilö, jolle halusin tapahtuvan mitään pahaa. Viimeviikolla täyttäessäni 17, oli isän kuolemasta ja aikaa ja en ollut edelleenkään vaihtanut edes pikkupusua.

Tässä me nyt istutaan vierekkäin, kosteat, täyteläiset, kirkkaanpunaiset huulet levittävät punansa ympäri kaulaani. Kehoni värähtelee Matin kielen osuessa niskavilloihini ja sormien hiplatessa Playboy-napakoruani. Mielessäni pyörii kaikenlaiset asiat, ja sydämeni sulaa rinnasta ulos. Kun suu lähestyy omaa suutani, laitan kielen ulos ja hapuilen silmät kiinni hänen kieltään ja suutaan. Tiedän sen tapahtuvan nyt ja koitan saada tilanteen etenemään ripeästi samalla työntäen isän sanoja pois mielestäni, onhan niistä jo aikaa. Sykkeeni pomppaa kuuhun, kun viimein suutelemme. En tiedä mitä tehdä ja muistutan lähinnä kalaa, joka aukoo suutaan kuivalla laiturilla kesäiltana.

Kävelemme takaisin porukkamme luo hiljaisuuden vallitessa, mutta kaverit ovat jo kerenneet lähteä. Vilkaisen Mattia, jonka särmikkyys valuu yhtä nopeasti, kuin pieni vihreä hiussuortuva tipahtaa kasvoille. Tunnen lämmön rinnassani ja kaivan laukustani pienen peilin. Katselen tarhittua punaista kaulaani ja homssuista ulkomuotoani. Samalla näen peilin kautta, kun matti avaa suunsa aivan kuin sanoakseen jotain, mutta mitään ei tule ulos. Istumme vielä hetkeksi nurmikolle, kunnes minun täytyy lähteä. Halaamme teittemme erotessa ja hymyilen koko matkan kotiin asti.

Ei mitään kahteen viikkoon. Mattia ei näy kotona, ei koulussa eikä meidän porukassamme. Teinkö jotain väärin? Pilasinko kaiken? Ajatukseni kiertää kehää, kun kävelen hiljalleen joenvartta pitkin, ohi paikan, jossa istuin hetki sitten Matin kanssa. Lyhtypylväässä on mainos, jossa mainitaan Matti Nykänen. Luen etunimen ja sydämeni pysähtyy, aivan kuten joka kerta jostain Matista kuullessani. Päätän pitkästä aikaa kävellä isän haudalle, vaikka sinne onkin matkaa. Isä on ainoa ihminen, jolta olen koskaan ottanut apua vastaan, oli isä sitten elävä tai kuollut.

Isä, kerro missä Matti on, hoen mielessäni. Kerro, mitä pahaa olen tehnyt, vai enkö minä vain osannutkaan suudella. Kyyneleet valuvat hitaasti silmäkulmistani ja ajatukseni eivät tuota tulosta. Vilkaisen ympärilleni, ketään ei näy missään. Vedän henkeä ja kuiskaan ilmaan viestejä isälle, osa niistä on anteeksipyytnöjä. Lopulta itken hysteerisesti, mutta hiljenen pian kuullessani hennon kuiskauksen. "Tyttäreni, siitä ei seuraa mitään hyvää.", tokaisee isän ääni. Käännyn, mutta en edelleenkään näe ketään.

Yritän rauhoitella itseäni, mutta vielä kyyneleiden valuessa kävelen hautausmaan läpi keskelle kaupunkia. Tunnen syyllisyyttä kaikesta tapahtuneesta ja samalla minulla on kauhea ikävä Mattia. Pelkään elämääni ja koitan katsella ympärilleni, etten vain törmää tuttuihin. Penkillä vanha pariskunta heittelee leivänpaloja kanadanhanhille, pieni lapsi itkee keinusta tippuessaan ja nuoripari katselee toisiaan pienen pensaan takana. Katseeni pysähtyy parin kohdalle, tytöllä on niin kauniit hiukset. Huulet lähentyvät suudelmaan, kun vilkaisen poikaa.

Yksi lyönti jää välistä, toinenkin ja kolmas. Vihreät hiukset ja punaiset huulet.