Sormenpäässä oli kovettuma, repäsin sen eilen. Lapaluitten väli on täydellisessä jumitustilassa, ei auta raksauttaminenkaan, vaikka usein se on toiminut. Kaulassa ja rinnassa on hiertymiä, mutta onneksi vain pieniä, sillä aion vältellä "fritsua" viimeiseen saakka. Vasemman pikkurillin nivel on kipeä ja ainoa toiveeni on, että sormi kestää kasassa. Lisäksi vasen jalkanu puutui, kun juuri huomaamattani seisoin aivan liian kauan vain sen päällä.
Se ottaa paljon.
Siitä huolimatta, se määrä minkä se antaa, on tositosi paljon enemmän. En edes pysty kuvitella elämää, jossa viulu ei olisikaan minun kädenjatkeeni, jossa minun tunteeni eivät virtaisikaan äänten kautta ulos ja jossa minulla olisikin päivittäin vapaa-aikaa. Minä en haluaisi sellaista elämää, olen onnellinen ja kiitollinen näin.
Ja niinkuin kaikki asiat, minunkin urani alku oli pienestä kiinni. 2 vuotta ja 10 kuukautta vanhempi siskoni päätti eräs kaunis päivä vuonna 2003 haluavansa soittaa viulua. Minä, nelivuotias tytöntyllerö ihailin siskoani kovin ja halusin tietysti kokeilla myös. Sain käydä siskoni mukana soittotunneilla, mutta en saanut edes omaa viulua.
Harjoittelin liian isolla viululla ja innostuin tosissani. Vuoden jälkeen siskoni lopetti, mutta minä jatkoin. Ja tässä sitä ollaan, vielä kahdentoista vuoden ja monen hikisen tunnin jälkee, 16 vuotiaana nuorena.
Jaan tämän nyt, koska tiistaina 12.5 on edessäni urani suurin koitos ja minulle itselleni kaikista merkittävin. Musiikkiopistotason tutkinto.
Wish me luck!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti