Täydellinen uupumus, väsymys ja muutenkin rättipoikki olo. Aivan, kuin olisin kipeä. Vilunväreet siirtyvät päälaelta varpaisiin, ohimoita jyskyttää ja kokonaisvaltainen jaksamattomuus valtaa minut yrittäessäni lukea. Ehkä 7 kurssia ja mot viimeisessä jaksossa, tämän lukuvuoden päälle, oli hieman liikaa, mutta toisaalta voin olla ylpeä itsestäni. Jotenkin tuntuu jo mitättömältä tulevat koenumerot, vaikka tärkeät aineet haluaisi pitää korkealla.
Lukuvuoden päättyminen koeviikkoon on kyllä yksi lukion huonoista puolista, ehdottomasti. Eihän tässä edes kerkeä nauttia ensimmäisistä auringonpaisteista, lämpimistä ilmoista ja ihanista ihmisistä. Kun tämä on selätetty, on kesälomaan aikaa kaksi päivää. Rankkaa!
Tuleva kesä tietysti motivoi, mutta on masentavaa huomata, ettei talvea miettiessään muista siitä mitään. Elin täysin sumussa, olinko ulospäin normaali? En muista. Enkä edes tiedä mistä se johtui, varmaan kaikki sulattelu syksyn tapahtumissa vei mehut. Pimeä vuodenaika ja auringon poissaolo vaikuttavat oman osansa, lukiokin oli vielä melko uusi juttu. Olen ulospäin useimmiten, lähes aina vaan niin hymyileväinen, ettei sitä sumuverhoa edes huomannut. Edes itse en sitä huomannut.
Kelaan talvella kuuntelemaani soittolistaa ja huomaan lähes jokaisen biisin liittyvän tähtisilmään.
Tiedättekö muuten sen tunteen, kun kirjoittaa esim. runoa ja aloittaa sen realistisesti. Kun runo loppuu, on siihen tullut jotain lisiä sun aivoista ja et enään pidä sitä hyvänä.
Karpalon tuoksu sun henkäyksessä
en halua välittää, pysyn tässä.
Käsi kädessä, tähdet taivaalla,
hölmöt jutut lentää sun huulilta.
En mieti muuta, en uskalla puhuu,
kokoajan kelaan: mä haluun sut.
2.5.15
Pätkässä koskien vappua on ensimmäiset neljä säettä täysin realistisia. Kuitenkin kaksi viimeistä? En minä tuolla tavalla ajattele. Ihankuin mun aivot vaan lisäis siihen ite tollasen lopun. Ihan varmasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti