Katson vuorotellen häntä ja varpaitani. Kun lasken katseeni, tunnen kuinka Matin mustilla piilolinsseillä peitetyt siniset silmät porautuvat minuun. Nyt ei taida riittää pelkkä Pyhä Henki, vaan luovutan ja pyydän häneltä tupakan jämät. Vedän ison henkäyksen ja tunnen, kuinka kroppani rentoutuu hänen katseensa edessä. Maistan Matin maun suussani ja haistan hänen parfyyminsa hiipuvan tupakan hajun seasta. Tiputan loppuunpoltetun tupakan nurmikolle, tunnen pahan olon uudestaan ja nopeasti käännyn ympäri ja lähden juoksemaan. Kun olen juossut pitkään, ehkä kilometrin tai puoli, lysähdän maahan ja kuulen takaani huohotuksen ja Matin äänen: "Miia mikä sulla oikein on?".
Pienenä kolmivuotiaana Miiana, minä katselin, kun siskoni kuljetti kotiin toinen toistaan rajumpia poikia. Mieleeni painui kerta, kun kurkkasin varovasti jakkaran avulla siskoni huoneeseen ja näin, kuinka he suutelivat. Ihailin tuota kiihkeää suudelmaa, mutta nähdessäni mustelmat siskoni kaulassa, juoksin isän syliin. "Miia, sinä et sitten koskaan koske poikaan, ennen kuin olet täysi-ikäinen. Jos et muuta elämässä opi, niin rakas, siitä ei seuraa mitään hyvää.", kuiskasi isä korvaani. Myöhemmin isän hautajaisissa mietin noita sanoja ja päätin, että uskoisin ja kunnioittaisin hänen neuvojaan.
15-kesäisenä minä vähät välitin äitini sanoista, teoista ja miesystävästä. Join, poltin, juoksin poliiseja karkuun ja elin elämääni niinkuin halusin vailla minkäänlaista määräysvallan alaisuutta. Pojat kiehnäsivät ympärilläni ja annoin niiden pyöriä. Aina, ihan aina pidin kuitenkin huolen siitä, ettei kenenkään huulet tai kädet koskettaneet minua, isän muistoksi. Isä oli fiksu mies, armeijassa töissä. Kun luoti harjoituksissa oli uponnut isän rintaan, olisin mieluummin kuollut itse. Hän oli viimeinen henkilö, jolle halusin tapahtuvan mitään pahaa. Viimeviikolla täyttäessäni 17, oli isän kuolemasta ja aikaa ja en ollut edelleenkään vaihtanut edes pikkupusua.
Tässä me nyt istutaan vierekkäin, kosteat, täyteläiset, kirkkaanpunaiset huulet levittävät punansa ympäri kaulaani. Kehoni värähtelee Matin kielen osuessa niskavilloihini ja sormien hiplatessa Playboy-napakoruani. Mielessäni pyörii kaikenlaiset asiat, ja sydämeni sulaa rinnasta ulos. Kun suu lähestyy omaa suutani, laitan kielen ulos ja hapuilen silmät kiinni hänen kieltään ja suutaan. Tiedän sen tapahtuvan nyt ja koitan saada tilanteen etenemään ripeästi samalla työntäen isän sanoja pois mielestäni, onhan niistä jo aikaa. Sykkeeni pomppaa kuuhun, kun viimein suutelemme. En tiedä mitä tehdä ja muistutan lähinnä kalaa, joka aukoo suutaan kuivalla laiturilla kesäiltana.
Kävelemme takaisin porukkamme luo hiljaisuuden vallitessa, mutta kaverit ovat jo kerenneet lähteä. Vilkaisen Mattia, jonka särmikkyys valuu yhtä nopeasti, kuin pieni vihreä hiussuortuva tipahtaa kasvoille. Tunnen lämmön rinnassani ja kaivan laukustani pienen peilin. Katselen tarhittua punaista kaulaani ja homssuista ulkomuotoani. Samalla näen peilin kautta, kun matti avaa suunsa aivan kuin sanoakseen jotain, mutta mitään ei tule ulos. Istumme vielä hetkeksi nurmikolle, kunnes minun täytyy lähteä. Halaamme teittemme erotessa ja hymyilen koko matkan kotiin asti.
Ei mitään kahteen viikkoon. Mattia ei näy kotona, ei koulussa eikä meidän porukassamme. Teinkö jotain väärin? Pilasinko kaiken? Ajatukseni kiertää kehää, kun kävelen hiljalleen joenvartta pitkin, ohi paikan, jossa istuin hetki sitten Matin kanssa. Lyhtypylväässä on mainos, jossa mainitaan Matti Nykänen. Luen etunimen ja sydämeni pysähtyy, aivan kuten joka kerta jostain Matista kuullessani. Päätän pitkästä aikaa kävellä isän haudalle, vaikka sinne onkin matkaa. Isä on ainoa ihminen, jolta olen koskaan ottanut apua vastaan, oli isä sitten elävä tai kuollut.
Isä, kerro missä Matti on, hoen mielessäni. Kerro, mitä pahaa olen tehnyt, vai enkö minä vain osannutkaan suudella. Kyyneleet valuvat hitaasti silmäkulmistani ja ajatukseni eivät tuota tulosta. Vilkaisen ympärilleni, ketään ei näy missään. Vedän henkeä ja kuiskaan ilmaan viestejä isälle, osa niistä on anteeksipyytnöjä. Lopulta itken hysteerisesti, mutta hiljenen pian kuullessani hennon kuiskauksen. "Tyttäreni, siitä ei seuraa mitään hyvää.", tokaisee isän ääni. Käännyn, mutta en edelleenkään näe ketään.
Yritän rauhoitella itseäni, mutta vielä kyyneleiden valuessa kävelen hautausmaan läpi keskelle kaupunkia. Tunnen syyllisyyttä kaikesta tapahtuneesta ja samalla minulla on kauhea ikävä Mattia. Pelkään elämääni ja koitan katsella ympärilleni, etten vain törmää tuttuihin. Penkillä vanha pariskunta heittelee leivänpaloja kanadanhanhille, pieni lapsi itkee keinusta tippuessaan ja nuoripari katselee toisiaan pienen pensaan takana. Katseeni pysähtyy parin kohdalle, tytöllä on niin kauniit hiukset. Huulet lähentyvät suudelmaan, kun vilkaisen poikaa.
Yksi lyönti jää välistä, toinenkin ja kolmas. Vihreät hiukset ja punaiset huulet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti