Haluun nyt kirjottaa kaiken, sanoo kaiken mitä oon miettiny. Sen jälkeen voin sanoo sulle heipat mun ajatuksista ja jatkaa mun elämässä eteenpäin, kohti uusia pettymyksiä ja voittoja.
Kun sä tulit puhumaan mulle ensimmäisen kerran, kaikki oli täydellistä. Meillä luisti juttu heti ja olin tosi onnellinen ihmisestä, jota en edes tuntenut. Kaikki kävi niin äkkiä ja kukaan mun kaveri ei edes tienny koko asiasta. Muistan, ku lähtin sulle ekana iltana kaksarikuvan snapissa ja tajusin, ettei tää nyt ihan normaalia oo, ei todellakaan.
Muutama päivä sen jälkeen, me nähtiin jo ekan kerran. Tottakai se oli vähän awkward, niinkun aluks aina. Mut musta tuntu et hyväksyit mut sellasena ku oon, ja sun kanssa oli tosi helppo olla. Nauroin ainaki paljon ja olin sun seurassa turvassa. Suojelit mua pahalta maailmalta ja pystyin kertoo sulle mun asioita. Voin ehkä sanoo, etten ollu koskaan ollu mun elämässä niin onnellinen.
Ensimmäinen asia, jota katoin sussa oli silmät. Tummansiniset, tosi syvät, lautasen kokoset ja siitä asti, kun näin sun silmät ekaa kertaa, susta tuli mulle tähtisilmä. Olit mun oma tähtisilmä, edes sen pienen hetken. Nykyään oot mulle edelleen tähtisilmä, muttet enään oma.
Samalla, kaikki ne viikot oli mulle aika rankkoja, koska jouduin koko ajan olemaan varuillani ja pelkäsin et mua sattuis. En ollu koskaan päästäny ketään niin lähelle mua, saatika meille käymään, mut tuntu jotenki luonnolliselta raahata sut meille. Se oli hyvä, avasit tän putken ja porukat tajus, etten ookkaa enää mikään pikkutyttö.
Mä ite tajusin, että vaikka sitä kuinka paljon pelkäis ja yrittäis suojella itteään, ei koskaan voi kokonaan välttyä kivulta. Sitä antaa satuttaa itteään vahingossa, kun tunteet tulee peliin ja järki sumenee samaan aikaan.
Sunnuntaina, kun sä pyysit mua tapaamaan sua, menin ihan paniikkiin. Jotenki en ees osaa näyttää sitä puolta musta sulle, mut voin kertoo, et pelotti aivan helvetisti. En tienny yhtää mitä tapahtuu, en tienny mitä halusin sanoa ja mietin, pitäiskö mun sanoo sulle asioita joita on jääny sanomatta. Sitä mä oon nimittäin pitkään miettiny: haluaisin sanoa sulle kaiken, mikä on jääny sanomatta ja koska sitä tilannetta ei koskaan tullu, mä teen sen nyt.
Ekaks, musta tuntuu tosi kauheelta ja tyhmältä sanoo jotain tällästä, koska mä en varmaa aiheuttanu sussa mitään reaktioo. Sulla vaan pyörii naisia ympärillä ja mä olin ihan mitättömässä osassa. Kuitenki sä vaikutit muhun tosi paljon, vaik sitä ei tunnu kivalta myöntääkkään. Hölmöö, että sä olit mulle niin isossa roolissa, mut se ei menny kuitenkaa toisinpäin niin.
Se, kun sä halusit olla vaan kaveri, sattu. Mua oikeesti sattu paljon, vaikka esitin kauheen urheeta, enkä ees näyttäny miltä musta tuntu. Sanoin et se asia on okei ja itekki mietin et nii on parempi. Samalla vaa hoin itelleni, et mitä helvettiä? En mä mitään sellasta oikeesti halunnu. Mä tykkäsin susta tosi paljon.
Kun yhteydenpito katkes, mä mietin sua edelleen aika usein ja syytin itteeni siitä koko jutusta. Varmaan se vika oikeestikkin oli mussa ja ei sillä nyt enää niin kauheesti oo väliä. Kuitenki katoin vaa ku sulla tytöt vaihtu ja en ees kuullu susta mitään melkein 7 kuukauteen. Vähän inhottava tilanne, mut enhän mä nyt voinu sun elämään väkisinkään tunkea.
Musta oli tosi kiva, kun me nähtiin tänään ja oikeesti ehotit sitä. Panikoin niinku tosi paljon liikaa, kun pelkäsin miten kaikki nyt menee ja etten vaan lankee sun tähtisilmiin uudestaan. Kaikki oli kuitenkin ihan normaalia ja vihdoin musta tuntuu et oon taas vapaa, niin vapaa et voisin lentää.
Tää oli lopetus kaikelle hyvälle ja pahalle ja se ei enää vaikuta muhun. Mä oon nyt siinä vaiheessa, missä sä oot ollu varmaan aikoja sitten, mut en voinu sille mitään. Mun ei ois tietenkää ollu ees pakko sanoa tätä sulle ja en tiiä kiinnostaako sua, mutta sanoin nyt kuitenkin ja tästä on hyvä jatkaa kavereina eteenpäin!
Kiitos ja anteeks kaikesta, tähtisilmä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti