Vituttaa, harmittaa, turhauttaa, itkettää.
Mun elämä on ollu yhtä hullunmyllyä koko tän vuoden, oon vaa niin kujalla mun omasta elämästä. Näytän kyllä päällepäin iha samalta kun ennenki, mutta koko ajan mä oikeesti vaan väsyn enemmän ja enemmän. Ei sitä oikeestaan päivällä ees huomaa, mut iltasin pysähtyessä, se taas nousee pintaan.
Oon aina ollu niin tarkka ja täsmällinen, harvemmin oon kirjottanu mitään menoja ylös. Nyt jos en kirjota, ni en oikeesti enää muista niitä. Jos mietin eilistä päivää, ni en muista missä oon ollu ja mitä oon tehny, puhumattakaan viikon tai kuukauden takaisista asioista. Tietysti pikkuhiljaa nekin aina kirkastuu, kun aikansa miettii, mut oon kadottanu mun ajatuksista terän.
Liikaa handlattavaksi näin pienelle ihmiselle. On lukio, pitkät matemaattiset aineet, soitto ja tasosuoritus, orkesteri, musiikin teoria ja kaikki isosjutut, jotka on epäsäännöllisesti noin pari menoa viikossa. Kai sitä nyt vähemmästäkin menee vähän pää jumiin. Ainoo asia, mikä vois lohduttaa on kesän tuleminen. Toisaalta, mulla ei oo koko lomalla yhtään lomaa, kun oon töissä. (Lukuunottamatta yhtä lomamatkaa). Hupsista.
Elämäni on virtaava joki, jonka varrella tapaa koskia.
Välillä on hiljaista ja rauhaisaa, välillä vettä kuohuvaa.
Elämäni on keijun tanssia vetten yllä ja kalojen polsketta keskiyöllä.
Räpsyvät diskovalot, pilkun jälkeen baarissa.
9.2.15
Siinä mun mietteitä äidinkielentunnilta tänään, kahdeksalta aamulla. Piti kertoa symbolien avulla omasta elämästä. Jotenkin naurattaa koko tuohon aikaan syntynyt ajatusvirta, mutta ehkä se on ihan oikeassa. Vähän sekavaa tekstiä, niinkun mun elämäkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti