17

Siinä me istuttiin sängyllä vierekkäin, mä olin totinen ja tuijotin kylmästi eteenpäin. En halunnut tuntea sun koketusta, en nyt. 

Mä verhosin sen kaiken pahan olon siihen, että olin muka vihainen äitille. En halunnut mennä mummilaan yksi ja tottahan sekin oli, muttei tosiaan niin iso juttu. Mä en vain pystynyt kohtaamaan totuutta.

Olisin halunnut puhua, avata suuni ja sanoa mikä mulla on. Olisin niin paljon halunnut tehdä sen, mutta mulla ei riittänyt rohkeus. Ei sanominen se vaikea osuus ollut, vaan se, että jo ensimmäisen tavun kohdalla olisin itkenyt.

Mä olin jo itkenyt tarpeeksi ja ei se ollut sun vika. Käytin kaikki voimani siihen, että pysyin tyynenä sinun työntäessäsi pöllöä naamaani ja vetäessäsi minua lähemmäs. Voi rakas, ei vika ole sinussa, mutta en vain pystynyt.

Maailma on epäoikeudenmukainen paikka, niin ne kaikki sanoo. Olen ehkä niin nuori ja kokematon ymmärtämään, että kaikesta hyvästä ei seuraakaan hyvää. Ei se niin mene, mutta miksei? Jos teen kaikkeni ja sekään ei riitä? Jos minulle suututaan syyttä ja täytän 17 itkien omassa huoneessa.

Aina ei voi mennä hyvin.