ja minä tahtoisin vain huutaa kovempaa kuin milloinkaan

Tähtisilmän tapaamisen jälkeen, mulla menee vihdoin taas vähän tasaisemmin. Sen tekstin, jonka sillon hänelle kirjotin (klik), päätyi oikeasti hänelle. Keräsin rohkeuteni ja lähetin sen. Tietenkin pelkän tekstin, ehken tätä blogia ja näitä kaikkia tekstejä olisi uskaltanut paljastaa. Purin lisäksi kaikkia fiiliksiä vielä lisää ja sain kyllä tosi ihania vastauksia. Olo keveni koko ajan ja vaikka hän onkin pyörinyt edelleen mielessäni, on se kaipuu poistunut. Oon oikeesti vapaa nyt, thank god.

Nyt oon myös oikeesti yksin. Tää on niin outoa ja harvoin tällänen vaihe kauheen kauaa kestää, nyt vaan tsiigailen tarkasti joka miehen mun ympärillä ja tulkitsen viestit. Se on oikeestaa ihan kamalaa, kun vahingossa elättelee toiveita kaikista pienistä jutuistaki. Mun parinkin kanssa, en mä edes tiiä haluisinko sitä, mutta pakko kyllä sanoa, että se on vaan ihan sairaan hyvä tyyppi. 

Pitäis varmaa kertoo tarkemmin yhestä pojasta, se on mulle ikuinen ongelma. Argh en jaksa. 

Te kaksi erityistä tuttua jotka luette tätä, ootte ihania ja rakkaita ja tosi tärkeitä. Pidetään me yhtä, miehistä ei ota koskaan selvää. 

bileet

Leikitään pientä ajatusleikkiä.

Seisot yksin pimeessä salissa ja sun ympärillä on 360° iso, sun korkunen näyttö. Katot ympärille, ja näät kaikkialla vaan mustaa. Yhtäkkiä joku laittaa musiikin soimaan, jumputusta jonka mukana ei voi ees laulaa. 

Alat tanssimaan siinä pimeydessä. Katot eteenpäin ja näytölle läväytetään kuvia sun elämästä päällekkäin. Kuva ilmestyy jokapuolelle ja hetken on taas pimeetä. Uusi kuva vanhan päälle ja taas pimeetä. Ihan sama mihin suuntaan katot, niin kuvat vaan pyörivät sun silmien edessä, musiikki soi ja tanssit sun elämän kanssa. 

Kuvissa on ihmisiä, osa tuttuja ja osa tuntemattomia. Joka toinen sun ympärillä suutelee ja alat tuntemaan ihmisten kosketuksia, näkemään osia niiden reaktioista kuvien kautta. Pystyt etenemään ja menemään minne suuntaan haluat tanssien, ja kuvat vaan vaihtuu. Kävelet johonkin tanssivaan porukkaan ja päädyt pojan kainaloon.

Vaihat porukkaa ja oot aina eri pojan kainalossa, välillä tytönkin. Edelleen näet kaiken vaan kuvina ja tunnet olevasi täysin unessa, vaikka tiedät myös olevasi täysin selvinpäin. Ajan- ja paikantaju katoaa, sun kaulassa roikutaan ja sä teet sitä samaa. 

Kuulet paljon huutoa ja puhetta, mutta mistään on vaikea saada mitään selvää. Jossain vaiheessa joku huutaa kovaa ja jotain mistä tajuat ehkä osan: viimenen biisi. Tanssit ja heilut kun hullu, kunnes huoneeseen syttyy valot. Kuvat katoavat, musiikki lakkaa, pysähdyt paikallesi ja heräät taas todellisuuteen. 

Nukkuessasi muistat tanssineesi, muistat kieltäytyneesi suudelmista, muistat kaiken, mutta se tuntuu aivan unelta. 

Novelli: Kuiskaus

Siinä hän seisoo, Matti nimittäin. Hänen vihreät hiuksensa pysyvät geelimäärän ansiosta piikkisuorina ylöspäin, vaikka meidän muiden haituvat muistuttavat lähinnä pyörremyrskyä, tai mielenterveyspotilaan ajatusmaailmaa. Niin se usein meidän porukassa muutenkin meni; Matti oli säntillinen, särmikäs ja tosi järjestelmällinen, kun minä taas saatoin kadottaa toisen sukkani istuessani kengät jalassa, tai kaataa viinapullon laukkuuni humalassa. Matti oli poika, jota kaikkien tulisi ihailla.

Katson vuorotellen häntä ja varpaitani. Kun lasken katseeni, tunnen kuinka Matin mustilla piilolinsseillä peitetyt siniset silmät porautuvat minuun. Nyt ei taida riittää pelkkä Pyhä Henki, vaan luovutan ja pyydän häneltä tupakan jämät. Vedän ison henkäyksen ja tunnen, kuinka kroppani rentoutuu hänen katseensa edessä. Maistan Matin maun suussani ja haistan hänen parfyyminsa hiipuvan tupakan hajun seasta. Tiputan loppuunpoltetun tupakan nurmikolle, tunnen pahan olon uudestaan ja nopeasti käännyn ympäri ja lähden juoksemaan. Kun olen juossut pitkään, ehkä kilometrin tai puoli, lysähdän maahan ja kuulen takaani huohotuksen ja Matin äänen: "Miia mikä sulla oikein on?".

Pienenä kolmivuotiaana Miiana, minä katselin, kun siskoni kuljetti kotiin toinen toistaan rajumpia poikia. Mieleeni painui kerta, kun kurkkasin varovasti jakkaran avulla siskoni huoneeseen ja näin, kuinka he suutelivat. Ihailin tuota kiihkeää suudelmaa, mutta nähdessäni mustelmat siskoni kaulassa, juoksin isän syliin. "Miia, sinä et sitten koskaan koske poikaan, ennen kuin olet täysi-ikäinen. Jos et muuta elämässä opi, niin rakas, siitä ei seuraa mitään hyvää.", kuiskasi isä korvaani. Myöhemmin isän hautajaisissa mietin noita sanoja ja päätin, että uskoisin ja kunnioittaisin hänen neuvojaan.

15-kesäisenä minä vähät välitin äitini sanoista, teoista ja miesystävästä. Join, poltin, juoksin poliiseja karkuun ja elin elämääni niinkuin halusin vailla minkäänlaista määräysvallan alaisuutta. Pojat kiehnäsivät ympärilläni ja annoin niiden pyöriä. Aina, ihan aina pidin kuitenkin huolen siitä, ettei kenenkään huulet tai kädet koskettaneet minua, isän muistoksi. Isä oli fiksu mies, armeijassa töissä. Kun luoti harjoituksissa oli uponnut isän rintaan, olisin mieluummin kuollut itse. Hän oli viimeinen henkilö, jolle halusin tapahtuvan mitään pahaa. Viimeviikolla täyttäessäni 17, oli isän kuolemasta ja aikaa ja en ollut edelleenkään vaihtanut edes pikkupusua.

Tässä me nyt istutaan vierekkäin, kosteat, täyteläiset, kirkkaanpunaiset huulet levittävät punansa ympäri kaulaani. Kehoni värähtelee Matin kielen osuessa niskavilloihini ja sormien hiplatessa Playboy-napakoruani. Mielessäni pyörii kaikenlaiset asiat, ja sydämeni sulaa rinnasta ulos. Kun suu lähestyy omaa suutani, laitan kielen ulos ja hapuilen silmät kiinni hänen kieltään ja suutaan. Tiedän sen tapahtuvan nyt ja koitan saada tilanteen etenemään ripeästi samalla työntäen isän sanoja pois mielestäni, onhan niistä jo aikaa. Sykkeeni pomppaa kuuhun, kun viimein suutelemme. En tiedä mitä tehdä ja muistutan lähinnä kalaa, joka aukoo suutaan kuivalla laiturilla kesäiltana.

Kävelemme takaisin porukkamme luo hiljaisuuden vallitessa, mutta kaverit ovat jo kerenneet lähteä. Vilkaisen Mattia, jonka särmikkyys valuu yhtä nopeasti, kuin pieni vihreä hiussuortuva tipahtaa kasvoille. Tunnen lämmön rinnassani ja kaivan laukustani pienen peilin. Katselen tarhittua punaista kaulaani ja homssuista ulkomuotoani. Samalla näen peilin kautta, kun matti avaa suunsa aivan kuin sanoakseen jotain, mutta mitään ei tule ulos. Istumme vielä hetkeksi nurmikolle, kunnes minun täytyy lähteä. Halaamme teittemme erotessa ja hymyilen koko matkan kotiin asti.

Ei mitään kahteen viikkoon. Mattia ei näy kotona, ei koulussa eikä meidän porukassamme. Teinkö jotain väärin? Pilasinko kaiken? Ajatukseni kiertää kehää, kun kävelen hiljalleen joenvartta pitkin, ohi paikan, jossa istuin hetki sitten Matin kanssa. Lyhtypylväässä on mainos, jossa mainitaan Matti Nykänen. Luen etunimen ja sydämeni pysähtyy, aivan kuten joka kerta jostain Matista kuullessani. Päätän pitkästä aikaa kävellä isän haudalle, vaikka sinne onkin matkaa. Isä on ainoa ihminen, jolta olen koskaan ottanut apua vastaan, oli isä sitten elävä tai kuollut.

Isä, kerro missä Matti on, hoen mielessäni. Kerro, mitä pahaa olen tehnyt, vai enkö minä vain osannutkaan suudella. Kyyneleet valuvat hitaasti silmäkulmistani ja ajatukseni eivät tuota tulosta. Vilkaisen ympärilleni, ketään ei näy missään. Vedän henkeä ja kuiskaan ilmaan viestejä isälle, osa niistä on anteeksipyytnöjä. Lopulta itken hysteerisesti, mutta hiljenen pian kuullessani hennon kuiskauksen. "Tyttäreni, siitä ei seuraa mitään hyvää.", tokaisee isän ääni. Käännyn, mutta en edelleenkään näe ketään.

Yritän rauhoitella itseäni, mutta vielä kyyneleiden valuessa kävelen hautausmaan läpi keskelle kaupunkia. Tunnen syyllisyyttä kaikesta tapahtuneesta ja samalla minulla on kauhea ikävä Mattia. Pelkään elämääni ja koitan katsella ympärilleni, etten vain törmää tuttuihin. Penkillä vanha pariskunta heittelee leivänpaloja kanadanhanhille, pieni lapsi itkee keinusta tippuessaan ja nuoripari katselee toisiaan pienen pensaan takana. Katseeni pysähtyy parin kohdalle, tytöllä on niin kauniit hiukset. Huulet lähentyvät suudelmaan, kun vilkaisen poikaa.

Yksi lyönti jää välistä, toinenkin ja kolmas. Vihreät hiukset ja punaiset huulet.

the end of story

Haluun nyt kirjottaa kaiken, sanoo kaiken mitä oon miettiny. Sen jälkeen voin sanoo sulle heipat mun ajatuksista ja jatkaa mun elämässä eteenpäin, kohti uusia pettymyksiä ja voittoja. 

Kun sä tulit puhumaan mulle ensimmäisen kerran, kaikki oli täydellistä. Meillä luisti juttu heti ja olin tosi onnellinen ihmisestä, jota en edes tuntenut. Kaikki kävi niin äkkiä ja kukaan mun kaveri ei edes tienny koko asiasta. Muistan, ku lähtin sulle ekana iltana kaksarikuvan snapissa ja tajusin, ettei tää nyt ihan normaalia oo, ei todellakaan. 

Muutama päivä sen jälkeen, me nähtiin jo ekan kerran. Tottakai se oli vähän awkward, niinkun aluks aina. Mut musta tuntu et hyväksyit mut sellasena ku oon, ja sun kanssa oli tosi helppo olla. Nauroin ainaki paljon ja olin sun seurassa turvassa. Suojelit mua pahalta maailmalta ja pystyin kertoo sulle mun asioita. Voin ehkä sanoo, etten ollu koskaan ollu mun elämässä niin onnellinen. 

Ensimmäinen asia, jota katoin sussa oli silmät. Tummansiniset, tosi syvät, lautasen kokoset ja siitä asti, kun näin sun silmät ekaa kertaa, susta tuli mulle tähtisilmä. Olit mun oma tähtisilmä, edes sen pienen hetken. Nykyään oot mulle edelleen tähtisilmä, muttet enään oma. 

Samalla, kaikki ne viikot oli mulle aika rankkoja, koska jouduin koko ajan olemaan varuillani ja pelkäsin et mua sattuis. En ollu koskaan päästäny ketään niin lähelle mua, saatika meille käymään, mut tuntu jotenki luonnolliselta raahata sut meille. Se oli hyvä, avasit tän putken ja porukat tajus, etten ookkaa enää mikään pikkutyttö. 

Mä ite tajusin, että vaikka sitä kuinka paljon pelkäis ja yrittäis suojella itteään, ei koskaan voi kokonaan välttyä kivulta. Sitä antaa satuttaa itteään vahingossa, kun tunteet tulee peliin ja järki sumenee samaan aikaan. 

Sunnuntaina, kun sä pyysit mua tapaamaan sua, menin ihan paniikkiin. Jotenki en ees osaa näyttää sitä puolta musta sulle, mut voin kertoo, et pelotti aivan helvetisti. En tienny yhtää mitä tapahtuu, en tienny mitä halusin sanoa ja mietin, pitäiskö mun sanoo sulle asioita joita on jääny sanomatta. Sitä mä oon nimittäin pitkään miettiny: haluaisin sanoa sulle kaiken, mikä on jääny sanomatta ja koska sitä tilannetta ei koskaan tullu, mä teen sen nyt.

Ekaks, musta tuntuu tosi kauheelta ja tyhmältä sanoo jotain tällästä, koska mä en varmaa aiheuttanu sussa mitään reaktioo. Sulla vaan pyörii naisia ympärillä ja mä olin ihan mitättömässä osassa. Kuitenki sä vaikutit muhun tosi paljon, vaik sitä ei tunnu kivalta myöntääkkään. Hölmöö, että sä olit mulle niin isossa roolissa, mut se ei menny kuitenkaa toisinpäin niin.

Se, kun sä halusit olla vaan kaveri, sattu. Mua oikeesti sattu paljon, vaikka esitin kauheen urheeta, enkä ees näyttäny miltä musta tuntu. Sanoin et se asia on okei ja itekki mietin et nii on parempi. Samalla vaa hoin itelleni, et mitä helvettiä? En mä mitään sellasta oikeesti halunnu. Mä tykkäsin susta tosi paljon. 

Kun yhteydenpito katkes, mä mietin sua edelleen aika usein ja syytin itteeni siitä koko jutusta. Varmaan se vika oikeestikkin oli mussa ja ei sillä nyt enää niin kauheesti oo väliä. Kuitenki katoin vaa ku sulla tytöt vaihtu ja en ees kuullu susta mitään melkein 7 kuukauteen. Vähän inhottava tilanne, mut enhän mä nyt voinu sun elämään väkisinkään tunkea. 

Musta oli tosi kiva, kun me nähtiin tänään ja oikeesti ehotit sitä. Panikoin niinku tosi paljon liikaa, kun pelkäsin miten kaikki nyt menee ja etten vaan lankee sun tähtisilmiin uudestaan. Kaikki oli kuitenkin ihan normaalia ja vihdoin musta tuntuu et oon taas vapaa, niin vapaa et voisin lentää. 

Tää oli lopetus kaikelle hyvälle ja pahalle ja se ei enää vaikuta muhun. Mä oon nyt siinä vaiheessa, missä sä oot ollu varmaan aikoja sitten, mut en voinu sille mitään. Mun ei ois tietenkää ollu ees pakko sanoa tätä sulle ja en tiiä kiinnostaako sua, mutta sanoin nyt kuitenkin ja tästä on hyvä jatkaa kavereina eteenpäin!

Kiitos ja anteeks kaikesta, tähtisilmä. 

täydellinen romahdus.

Mun maailma just räjähti käsiin ja syyn voi arvata samantien. Kukaan ei oo koskaan sekottanu ja hämmentäny mua näin pahasti miten sattuu ja miten haluaa. Mikä tässä on pahinta, on se, että mä en voi tehä mitään. Helvetti, mä vaan ootan ja tunnen, kun mun sisin syöpyy ja palaa pois. Musta on jäljellä enää hymyilevä kuori ja sisältä oon täydellisen sirpaleina... Voi rakas tähtisilmä, sä teit sen taas. 

***

30.11.2014

Kun kesä taittuu syksyyn, kun lehdet lakastuu.

Kun talvi tulee tielle, kun hiutaleet laskeutuu.

Kun mun sydän pakahtuu, 

suhun uudelleen rakastuu.

19.1.2015

Kaikki paska vieläkin sattuu, 

jokaisella hengityksellä mun sydän murtuu.

Päivä päivältä on parempi jatkaa, 

en anna tän haitata, yritän kestää.

Kukaan ei ymmärrä,

mä yksin vaan kelaan.

Voisko kahleet irrottaa ja antaa mun elää?

Vaatii aikaa, mut vieläki sattuu,

koht tää muuttuu,

mä muserrun. 

16.3.2015

Kyyneleet kipuaa varovasti mun silmiin, 

kun käytän taas aikaani siihen mihin ei pitäis. 

Pikkuhiljaa luulin saavani mun sirpaleet takas,

mut aina vaan tajuun,

oot liian rakas.

Taivaan kaari avautuu tummana, 

tähdet loistaa yönä kirkkaana.

Nostan katseen ylös ja hengitän, 

pudotan mun painon ja hetken vaan elän.

Mietin sua, meitä ja kuiskaan ilmaan:

rakas, ne loistaa sulle.

***

Mä en oo voinut tähän mennessä vielä koskaan sanoa päässeeni hänestä yli, mutta tää on jo ihan liikaa. Kerron teille nyt tositapahtumiin perustuvan tarinan, joka tapahtuma-aika on sunnuntai-ilta 12-13.4.2015

Istun sängylläni selaillen nettiä, kuunnellen musiikkia ja jutellen kavereilleni. Kirjoitan tekstiä päähän tulevista asioista ja saan viestin puhelimeeni. "Hei tuota, mulla ois sulle yks luottamuksellinen asia.". Viesti tulee ystävältäni Oskarilta (nimet muutettu) ja lupaan kuunnella asian ja pitää salaisuuden. Niinhän ystävät toisilleen tekevät. 

Oskarin ongelma ei ollutkaan niin helppo, kun olin kuvitellut. Hän kysyy neuvoa, kuinka tunnustaa ihastumisensa yhdelle parhaista kavereistani, Lumille. Tiedän jo viestin saadessani, ettei tästä seuraa mitään hyvää. Lumi on juuri eronnut ja olemme usein jutelleet Oskarista. Ihana poika, mutta ei poikaystävämateriaalia. Lupaan kuitenkin kysyä, missä Lumi menee tänä iltana.

Hysteerisen puhelun (yritin olla mahdollisimman normaali, mitä nyt pientä outoutta soittaa parhaalle kaverille, kysellä tekemisiä ja lopettaa puhelu) jälkeen Oskari laittaa viestin Lumille. Tapaaminen on sovittu puolen tunnin päähän ja pelkään tilannetta, sillä tiedän Lumin vastauksen ja Oskarin ajatukset. Toinen pettyy ja tässä tapauksessa se on Oskari. 

Odottelen tietoja Lumilta tapaamisen kulusta ja pian hän soittaakin. Oskari on kuin maansa myynyt ja Lumia harmittaa. Lohduttelen kumpaakin vuorotellen ja kaipaan itselleni rakkautta tämän hämmennyksen sekaan. Aina rakkautta miettiessä, tulee mieleen Daniel, tähtisilmäni, mutta onneksi se on mennyttä ja kaikki on jo okei. Luulen niin, koska en ole ollut hänen kanssaan missän tekemisissä. Päädyn netissä sivustolle, jossa voi testata erinäisiä asioita itsessään.

Avaan testin, joka kertoo kuka on tosi rakkauteni. Vastailen kysymyksiin ja pian tulee tulos.

"Sinun tosirakkautesi on nimeltään...

DANIEL

Tosi rakkautesi on nimeltään Daniel ja hän on .... "

Tässä vaiheessa, en enää erota tekstiä tämän valtavan kyyneltulvan alta. Kädet tärisee ja syke pomppaa pilvii. En voi käsittää, että miten kaikista maailman nimistä, juuri Daniel iskeytyy mun naamani eteen. Eihän se koko juttu edes kerro mitään ja tiedän sen, mutta silti olen sanaton. Niin hämmentynt ja peloissani. Lähetän heti Lumille ja toisellekin parhaalle kaverilleni, Oonalle, kuvan tuloksesta. Vastatkaa nyt, vittu. 

Vastausta ei kuulu kummaltakaan, kuulen vain kellon tikityksen, 22:41. Hetken mielijohteesta avaan snapchatin ja etsin yhteystiedoista Danielin. Otan kuvan testin tuloksesta ja kirjoitan kenttään niin monta itkunauravaa hymiötä, kun siihen suinkin mahtuu. Saan vastauksen pian ja avaan sen peloissani.

Eteeni ilmestyy sillä hetkellä otettu kuva Danielin naamasta ja lihaksikkaasta yläkropasta ilman paitaa. Keskellä kuvaa on teksti, joka ei jäänyt mieleeni muuten, kuin että hän kysyi kuulumisiani. Ensimmäisen kerran 6,5 kuukauteen tunnen näkeväni tähtisilmäni siinä hetkessä, aina yhtä komeana kyselemässä kuulumisiani. Kyyneleeni valuvat taas, mutta kokoan itseni vastauskuvan ajaksi. 

Pari snäppiä vaihdettumme, olen a) täysin sekaisin ja b) yrittänyt kaikin keinoin saada kiinni Oonaa ja Lumia, tuloksetta. Danielia väsyttää ja kirjoitan tekstin: "haluisin itekki nukkua, mut en saa unta :(". Daniel vastaa nopeasti ja vastauksen lukiessani sydämeni hyppää kurkun kautta suuhun ja ulos. Se sanoi sopimuksensa irti. 

"Haluumisest puheenolle voitas nähä joku päivä :)"

Nähdä?! Siis ai sinä ja minä. Mä itken, tärisen ja koitan koota ajtukseni. Jotenkin mulla on aina ollu Danielin kanssa se tilanne, että oon ollu siihen korviani myöten ihastunu. Tekisin ihan mitä vaan sen vuoks ja en osaa vastata kieltävästi vaikka haluaisinkin. Toisaalta, en mä nyt ees halua. Haluan vaan enemmän kun mitään tässä maailmassa, nähdä mun tähtisilmän. 

Vastaan siis myöntävästi, tottakai. Jutellaan vielä hetki ja oon niin sekasin kaikesta, että joudun aina ennen kuvan ottamista kuivaamaan kyyneleeni ja ottamaan kuvan pikaisesti, ennen uusien kyynelten saapumista. Daniel kirjoitti niin kivasti, ehdotti tapaamista torstaille, toivotti hyvät yöt ja kertoi, että on kiva tavata. Samalla hän käytti pussaavia ja sydämiä, niinkuin aina ennenkin. Mun psyyke järkkyy ja tunnen syöpyväni sisältäpäin. 

Siirryn whatsappiin edelleen kauhusta kankeana ja petyn, kun en olekkaan saanut vastausta keneltäkään. Alan laittamaan hysteerisiä viestejä kaikille, jotka ovat tietoisia minun ja Danielin tilanteesta. Kukaan ei vastaa. Herranjumala, mä teen henkistä kuolemaa ja kaikki mun ystävät ovat kadonneet.

Lumi palaa paikalle ensin. Lähetän itkuisia ääniviestejä ja kuvailen mun tunteita ja kaikkea mitä vain saan suusta ulos. Pelkään niin paljon, niin paljon ja en pysty nukkumaan. Lopulta Oonakin vastaa ja olen jo jutellut useamman ihmisen kanssa. Välillä yritän nukkua, mutta tajuan sen olevan mahdoton ajatus. Mielessäni pyörii kaikenlaista ja katson kelloa viimeisen kerran 02:31. Herään kouluun ennen kellonsoittoa 6:20 ja tuntuu kuin olisin valvonut koko yön. Sen pienen pätkän kun nukuin, seikkaili unessani Daniel. 

Oon oikeesti tosi sekasin just nyt ja oon ollu koko tän päivän. Tajusin, etten oo koskaa siitä yli päässytkää, enkä etenkää nyt pääse. Saan vaan kommentteja, jossa tähtisilmää kutsutaan kusipääksi ja ettei se ansaitse mua. Niin se varmaan onkin, mutta se on niin vaikea ymmärtää, kun välittää toisesta niin paljon. Nyt vain toivon, että olis jo torstai ja että me oikeesti nähtäis ja saisin viimein sanottua sen kaiken, minkä oon jättäny sanomatta. 

Inhottaa myös ajatus, että teen mä mitä tahansa, niin aina sattuu. Oisko kellään mitään vinkkejä?

elämänviisauksia

Mä luulen, et jokaiselta on joskus kysytty, tai tullaan kysymään: "Mikä sun motto on?"

Musta toi on tosi inhottava kysymys, enkä oo koskaan osannu vastata mitään järkevää. Jos sellasta ei oo, ni ei sitä pysty yhtäkkiä repäsemään. 

Tän vuoden aikana, oon selaillu tuhansia quoteja ja lukenu kaikenlaisia tekstejä. Tajusin yks päivä, et mullaha on nykyään monta sellasta pätkää, "mottoo", minkä mukaan yritän elää ja toimia. Ne on vaa jostain tarttunu mun mukaa ja nyt voin esitellä ne teille: minun elämänviisauteni. 

Jos elämä hymyilee sulle, hymyile takas.

Ihan oikeesti, aika paljon paskaa tulee jokainen täällä pallolla kohtaamaan elämänsä aikana. Kummiki myös hyvät asiat kuuluu elämään, ja jos sellasia sattuu kohalle ni pitää yrittää vaa päästää irti vanhoista ja ikävistä jutuista ja alkaa elää!

Se mitä jollain muulla on, ei oo sulta pois.

Mä en oo onneks luonteeltani mitenkää kateellinen ihminen ja yritän välttää sitä, vaikkakin väistämättä joskus tuntee kateuden piston rinnassa. Mut oikeesti, se mitä jollain muulla on ei pitäis vaikuttaa muhun. Se ei ihan oikeesti oo multa pois. 

Unelmoi, niinku eläisit ikuisesti, mut elä jokainen päivä niinku se ois viimene.

Tää toimii kaikista parhaiten esim. riitatilanteissa. Mä en halua jättää sopimatta saman tien. Jos kuolisin seuraavana yönä, kyllä kaduttais ku päälle ois jääny joku turha riita. Minä ja sinä voidaan olla ne fiksut, jotka haluaa sopia ja lopettaa riitelyn. 

Mieti aina toiselle vastatessa millaisen vastauksen haluaisit ite. 

Tätä mä mietin nykyään tosi usein. Joku asia voi olla ettei kiinnosta mua, mut yritän silti antaa järkevän vastauksen. Se onnistuu parhaiten, ku mietin mitä haluaisin et mulle vastattais siinä tilanteessa.

Toisaalta, jos multa kysytään edelleen jotain tollasta ni en osaa vastata. Onhan noi vähän henkilökohtasia ja jotenki sellane olo et ne on mun eikä ne kuulu kellekkään muulle!

Ps. Olin eilen mun parin kanssa mäkkärissä pari tuntia. 

muistisairas

Vituttaa, harmittaa, turhauttaa, itkettää. 

Mun elämä on ollu yhtä hullunmyllyä koko tän vuoden, oon vaa niin kujalla mun omasta elämästä. Näytän kyllä päällepäin iha samalta kun ennenki, mutta koko ajan mä oikeesti vaan väsyn enemmän ja enemmän. Ei sitä oikeestaan päivällä ees huomaa, mut iltasin pysähtyessä, se taas nousee pintaan.

Oon aina ollu niin tarkka ja täsmällinen, harvemmin oon kirjottanu mitään menoja ylös. Nyt jos en kirjota, ni en oikeesti enää muista niitä. Jos mietin eilistä päivää, ni en muista missä oon ollu ja mitä oon tehny, puhumattakaan viikon tai kuukauden takaisista asioista. Tietysti pikkuhiljaa nekin aina kirkastuu, kun aikansa miettii, mut oon kadottanu mun ajatuksista terän. 

Liikaa handlattavaksi näin pienelle ihmiselle. On lukio, pitkät matemaattiset aineet, soitto ja tasosuoritus, orkesteri, musiikin teoria ja kaikki isosjutut, jotka on epäsäännöllisesti noin pari menoa viikossa. Kai sitä nyt vähemmästäkin menee vähän pää jumiin. Ainoo asia, mikä vois lohduttaa on kesän tuleminen. Toisaalta, mulla ei oo koko lomalla yhtään lomaa, kun oon töissä. (Lukuunottamatta yhtä lomamatkaa). Hupsista. 

Elämäni on virtaava joki, jonka varrella tapaa koskia. 

Välillä on hiljaista ja rauhaisaa, välillä vettä kuohuvaa.

Elämäni on keijun tanssia vetten yllä ja kalojen polsketta keskiyöllä.

Räpsyvät diskovalot, pilkun jälkeen baarissa. 

9.2.15

Siinä mun mietteitä äidinkielentunnilta tänään, kahdeksalta aamulla. Piti kertoa symbolien avulla omasta elämästä. Jotenkin naurattaa koko tuohon aikaan syntynyt ajatusvirta, mutta ehkä se on ihan oikeassa. Vähän sekavaa tekstiä, niinkun mun elämäkin. 

diskovalot

Taaskaan, mun ajatuksissa ei oo päätä eikä häntää. Mielipide pomppii miten lystää, ihan kun joku räpsyttäisi valoja. Turhauttaa, kun asia jonka jo kerran käsittelit, palaa uudelleen mieleen. Vielä useankaan käsittelyn jälkeen se ei poistu. Ehkä tää kevät vaikuttaa, kun mieli seuraa luonnon esimerkkiä. Onkai se ihan sama, muuttuuko sää ja vuodenaika, vai mielipide ja mielentila.

Mä en mieti tähtisilmää kokoaikaa ja joka-asiassa, enää. Nykyään oon kääntäny sen haluamattani enemmän negatiiviseksi energiaksi ja koko ihmisestä on tullu mulle ajatuksissani vastenmielinen. Musta tuntuu, etten enää edes kunnolla muista sitä ihanaa ja mukavaa poikaa. Muistan vaan sen valheelliset silmät ja petoksen. Muistan ne kaikki muut tytöt, joiden kanssa hän viettää aikaansa ja turhaudun, hänen kuvan nähdessään.  Joskus pysähdyn kuvan eteen ja lamaannun totaalisesti, joskus koen vahvaa inhoa ja laitan kuvan pois heti. Voi rakas, tietäisitpä vain.

***

Laitan uudet lenkkarit jalkaan ja astun ovesta ulos. Tunnen, kuinka kylmä ilma puree vaatekerrokseni läpi, ihoni menee kananlihalle ja pienet räntähiutaleet kostuttavat kasvoni. Lähden matkaan ja juoksen, kovaa ja armottomasti, jotta lenkki menisi nopeasti.
Lenkkarini ovat märät, takkini on märkä ja mustat ripsivärin rippeet valuvat poskille. Jatkan matkaa, vaikka juoksu tuntuu kamalalta. Haluan näyttää sinulle, mitä sinä menetit. Minä olen upea, urheilullinen ja hyväkuntoinen, niinkuin sinäkin. Näen itseni eteen vaivaa ja haluan näyttää sen etenkin sinulle. Jaksan juosta tämän loppuun, kunnes joku päivä laitan kuvan nenäsi eteen ja tajuat, miten upean ihmisen olet menenttänyt. Katso minua nyt, tähtisilmä, olen upea.

***

Pelkät tälläiset ajatukset saavat minut ahdistumaan, mutta en saa niitä pois. Ehkä tämä on vaihe, jota seuraa lopullinen ylipääseminen. Odotan niin paljon sitä päivää, kun tajuan päässeeni kokonaan pois tähtisilmän vaikutusvallasta mielessäni. Kuitenkin edelleen joskus, mietin iltaisin kaikkea sitä hyvää ja kaipaan sinua, mutta vain joskus, ja hyvin vähän.

Tällä hetkellä, tietokoneen valossa näen itseni peilistä. Hymyilen peilikuvalleni ja näen onnellisen ihmisen. En halua, enkä aio tähtisilmän antaa pilata mun elämää ja onnellisuutta, mutta en voi estää hänen elämistä mun ajatuksissa, en ainakaan vielä.

Vanhojen parini kanssa menee hyvin, kaikki on peruskauraa ja jutellaan edelleen iltaisin usein. Kuitenkaan harvemmin olemme päässeet juttelussa syvemmälle tasolle, nukkumatin jo kolkuttaessa ovella. Deepit keskustelut usein nimittäin vaativat myöhemmän kellonajan, hiljaisen talon ja huoneen valaisun pienellä yölampulla.

Koulussa tavataan, moikataan ja ehkä jutellaan. Suunniteltiin näkevämme taas joku päivä kun mopotkin ovat heränneet talviuniltaan ja mieli on paljon virkeämpi. Meillä on hauskaa yhdessä ja ehkä hän on juuri tähtisilmän tilalle kaipaamani hyvä tyyppi. Voin viettää hänen kanssaan aikaa ja koittaa taas kasvattaa luottoani miehiä kohtaan. Ikävä sanoa näin, mutta niin se vain menee.

Huomenna on kauan odottamamme kokeiden palautukset, mitenköhän se menee?

bästis

Mulla on yks ihminen tässä maailmassa, joka tuntee mut, mun tavat, vahvuudet ja heikkoudet. 

Mä rakastan sua ihan älyttömästi.

Jos kelataan kaikki alkuun, on lähtökohtana muistaakseni syksyinen keskiviikko vuonna 2006. Kesän alussa olin muuttanu toiselta paikkakunnalta tänne, 200 kilometrin päähän. Tunsin pari ihmistä, joista ehkä yhtä saatoin nimittää kaveriks ja äitin mielestä mun oli hyvä alottaa jumppa, saattoihan siellä tutustua uusiin ihmisiin. 

Pyöräilin sen mun yhden ainoan kaverin kanssa 3km päähän jumppaan. Ei kauhean hyvin alkanut, sillä ensimmäisellä jumppakerralla itkin jo matkalla, kun tajusin unohtaneeni jumppavaatteet kotiin. Oisin varmaan voinut itkeä toisenkin kerran, kun asteltiin jumppaan ja tajusin ettei tunneta oikeesti ketään. Tosin 8 vuotiaana sitä vain puri hammastaan ja käänsi pelon mulkoileviksi katseiksi muita kohtaan. 

Sä olit siellä ihan yksin, kun useimmilla oli kaverit mukana. Aika rohkea tyttö, mun mielestä. 

Ja mä kiinnitin suhun heti huomiota, vaikkakaan en tähän rohkeuteen, vaan sun housuihin. Anteeks muru, mut mun on pakko kertoo, haluun muistaa tän jatkossa ja onhan tää oleellinen osa meidän ystävyyttä! 

Tosiaan, sulla oli pinkit trikoohousut jalassa, joka nyt on sinänsä ihan normaalia. Niissä housuissa vaan tuli siihen eteen sellanen pussi, ihanku ne ois ollu väärinpäin. Nyt yritän lopettaa tästä muistuttamisen ja oikein naurattaa kirjottaa tätä, sillä itsehän olin siellä vaaleanpunaisissa pillifarkuissa. 

Aina mä mietin, että miten meistä koskaan tuli niin hyviä kavereita, kun alkutaival oli tällänen, mutta tässä sitä ollaan. 

Monien mutkien ja sattumien kautta tajuttiin olevamme samalla soitonopettajalla ja seuraavana syksynä, vuonna 2007 samalla musiikkiluokalla. Olit ainoita, joita mä sieltä tunsin, ja oltiin paljon tekemisissä, mutta meillä molemmilla oli kuitenkin omat kaverit enemmän, kun toisemme. 

***

19.11.07

Hän on kiva kaveri ja hänen kanssa keksii aina tekemistä. Hän auttaa eikä jätä kaveria. Hänen miinukset: Ei niitä oo!!!

***

Näitä sun sanoja, mä oon lueskellu useesti ja toi on se mihin oon meiän kaverisuhteessa pyrkinykki. Haluun olla sun tukena ja turvana, en jätä ja keksin tekemistä. Höhö, oikeestaan mä keksin usein kaikkee hölmöö tekemistä meille, tai ainaki yritän. 

Meillä on ollu aina toisemme ja pääasiat mun elämästä oon aina voinu tulla kertomaan sulle, vaikka ei oltaiskaan oltu vähään aikaan tekemisissä. On myös monta sellasta ihmistä, jotka on yrittäny kovasti tulla meiän väliin, mut aina ne vaan karsiutuu ja katoaa. Kuitenkaa, ei varmaan koskaan oo ala-asteellakaa oltu "bestiksiiii" vaan aina vaan salakavalasti punottiin meiän juonia kouluajan ulkopuolella. Hiton ovelaa. 

Ovelaa on myös se, et meiän täydellinen yhteinen sävel säilyy ja kestää, enkä tosiaankaa muista, millo oltais viimeks ees riidelty. Ollaan ku joku vanha pariskunta, hyväksytään toisemme täydellisesti sellasina ku ollaa ja tiietää kaikki toisen tavat. Joskus ne ärsyttää ja istutaan hetki vierekkäin hiljaa, muttei koskaan riidellä. 

Oon mun elämässä ihan älyttömän kiitollinen, että sä oot osa sitä. Ei monellakaan oo sellasta mahollisuutta, et vois esim. lähteä matkalle parhaan kaverin kanssa. Meillä kuitenki on, kaks edellistä kesää ollaan käyty ekaks Saksassa ja viime kesänä Norjassa. Ei tee myöskään pahaa mainita, et ens kesän matka Californiaan on lyöty lukkoon!

Samalla, oot se, joka ymmärtää mua. Voin kertoo kaiken enkä koskaa tunne olooni mitenkään tyhmäks, tai ehkä välillä mut se on ihan okei. Se kertoo siitä, et palautat mut maanpinnalle, ku jutut oikeesti liitää pilvissä. 

Tänään sun luokse ajaessa tajusin myös, et nää pari kertaa kun on päivällä pystyny ajamaan mopolla, oon ajanu aina teille. Haluun kuulla sun fiksuja sanojas ja nauttia sun parhaasta seurasta, nyt kun se on taas on mahdollista eikä sinne raahautuminen kestä kahta tuntia. 

Sä oot ainoo jolle pystyn puhuu, sä oot ainoo joka pystyy vaikuttaa muhu. 

Tää on niin suppee teksti verrattuna siihen, mitä sanottavaa mulla ois. Sen kirjotan tähän vielä, mitä oon aiemminki sulle sanonu. 

Vaikka meillä on ollu muita kavereita ja meillä on ollu parin kuukauden taukoja, ni etenki tässä elämänmuutoksen aikana, sä oot ainoo joka on pysyny mun mukana samalla tavalla aina vaan. Oot muuttunu mun kanssa, mun mukana ja syvällä sydämessä mä tiiän, et sä oot mun number one. Oot aina ollu, tuut aina olemaan. 

Rakkaudella ja kunnioituksella, 

Blondivaimosi

freedom

Elämä hymyilee taas, neljäs koeviikko selätetty. Enää 8 viikkoa koulua ja loma, apua!

Nyt mä vaan nautin lomasta, lähen vallottamaan tätä pientä suomenmaata ja matkustamaan junalla, tapaamaan mun rakkaita ja unohtamaan hetkeksi soitonkin. Niin ansaittu loma!