tulevaisuus?

En usein stressaa, en itke, en haluu näyttää ulospäin, et mulla on paha olla. Oon se urhee tyttö, joka pärjää koulussa, kaverisuhteissa ja harrastuksissa. Oon se tyttö, kenellä on lähes joka päivälle minuuttiaikataulu ja joka osaa hallita sitä ja järjestää aikaa jokaiselle menolle. 

Mun ois pitäny kirjottaa tää eilen, sillä mun tunteet oli pinnassa ja oisin saanu talletettua just sen fiiliksen, mut en pystyny. Makasin sängyllä, kuntelin musiikkia ja juttelin niitten ihmisten kanssa, kenen sanoilla on mulle merkitystä, keneltä halusin kuulla sen mitä tarttesin. Koitan saada sen saman asian kuitenki kerrottua, haluun muistaa sen.

Oon edelleen, ihan hukassa mun tulevaisuuden kans. Päivä päivältä oon ehkä vähän varmempi siitä, että haluun sinne lääkikseen, mut en kuitenkaa niin varma, et kävisin koulua käytännössä sitä varten. Mä oon miettiny, et voisin alkaa psykiatriks ja reitti sinne on lääkikseen ja siitä erikoistuminen psykologiaan. Mä luen pitkää matikkaa, fysiikkaa ja kemiaa, bilsaa ja psykaa. Siinä kaikki, mitä mä luulen sinne tartteevani. 

Kuitenkaa, entä jos en meekkää sinne? Mä vedän ihan täysiä jaksoja ja silti oon jo nyt muita jälessä, koska kaikki ykkösvuodelle kuuluvat pakolliset ei vaan mahtunu. Laskeskelin mun kursseja, ja ens vuonna pitäis olla 36 kurssia, jotta mä pysyisin kolmen vuoden tahdissa. (29-30 kurssia yhdessä lukuvuodessa on normaali määrä..)

Toisinsanoen, mun on pakko käydä lukio 3,5 vuoteen ja valmistua ennen joulua. Yleensä ihmiset tekee niin, jotta ei tartteis vetää niin täysiä jaksoja, mutta mun on vedettävä silti, jotta kerkeen. 

Onhan sieltä muutkin tolla menolla selvinnyt, enkä mä epäile itteeni siinä yhtään. Kuitenkin, haluanko mä käydä ton niin rankasti? Ehkä mä haluan.

Seuraavana mietin mun harrastuspuolta. Soitto on mulle niin tärkee asia, et en haluu luopuu siitä. Soitan kahta soitinta, pääaineellani suoritan tänä keväänä musiikkiopistotason tasosuorituksen. Sivuaineellani ensi vuonna viimeisen perustason, eli siinäkin riittää hommaa. Lisäksi on musiikinteoria, vielä ensi vuosi jäljellä.

Isoskoulutusta ei onneks tarvii enään tän vuden jälkee käydä, mutta ripareista aiheutuneet menot lisää täytettä kalenteriin. Urheilla pitää myös, ja onhan mulla kavereitakin, joita ois joskus kiva nähä. 

Okei, selviäisin jos haluun vetää tän tällee. Ainoo asia mikä on mun este on nimenomaan ne ihmissuheet. Mulla on paljon kavereita ja haluun pitää niistä huolta. Nää lukiovuodet on nimenomaan niitä viimesiä vuosia, joita me asutaan kaikki yhdessä täällä. Kohta meiän tiet erkanee, joten haluisin pitää kiinni näistä viimesistä vuosista. 

Samma tavalla poikaystävä jota mulla ei ole, mutta jonka mä haluaisin. Miten mä voin velvottaa jonkun rakastamaan mua ja olemaan mun kanssa, jos en ite pysty antaa aikaa sille? En mitenkään, en oo niin kauhee, että olettaisin sellasta.

Elämä on valintoja ja nyt en ihan tiedä mitä valita. Toisaalta uskon siihen, et päädyn vielä oikeeseen paikkaan, vaikka en osaakkaan valita. Kai mun pitää vaan luottaa, hengittää ja antaa mennä. Vetää lukio niin pitkäks ku on tarvis ja soittaa vaan sen verran, ku aikaa riittää. 

Oon onneks tosi positiivinen ja onnistun aina kääntämään asiat päälaelleen, jotta mulle tulis parempi mieli. Koitin miettiä tätä ja tajusin, et oon tosi onnekas, kun oon musikaalinen ja osaan soittaa. Oon onnekas, et pärjään koulussa niin hyvin, et mulla on oikeesti varaa valita ja mahdollisuus päästä sinne minne haluun. Mulla on niin hyvä kaveripiiri, et ne kyllä ymmärtää ja osaa auttaa. 

Lisäks nään aina unia mitä kummallisimmista asioista mun, mun tuttujen ja puolituttujen elämästä, eikä ne unessa tapahtuneet asiat oo vielä koskaan menny mönkään. 

Mulla on taito purkaa asiat musiikin ja kirjottamisen avulla ja nyt on taas hyvä olo.