muutos

Sinä päivänä mä istuin mun huoneen lattialla, kuuntelin kellon loputonta tikitystä ja mietin mun elämää. Mietin vuoden takaisia asioita ja muistelin mun arkipäivää. Peruskoulun viimeinen luokka, kokeita joka toinen päivä, soittoa, ystäviä, naurua, lähentymistä oman luokan kanssa ja haikeutta. 

"Tajuuttekste, me ei nähä enää koskaan?"

"No hei lopeta nyt! Tottakai me nähään. Ei olla ku vierekkäisis lukiois, voidaan pitää yhteyttä ihan samalla tavalla ja onhan meillä soitto."

Monta kertaa sen kevään aikana mä toivoin, ettei se loppuis vaikka samalla ootin jo hyppyä tuntemattomaan. Olin rakentanu itteni sen kouluympäristön ja niitten ihmisten avulla, pelkäsin mitä käy, kun en ookkaa enää siellä. 

Alko kesäloma ja olin töissä, matkustelin ja elin vaan. En jaksanu miettiä vielä mitään kirjoja tai muutakaan asiaa, mikä kuuluu koulunkäyntiin. Ainoo asia mitä sillon tällön kelasin, oli meiän kaveriporukan kohtalo. Aina vaan sain saman vastauksen, kyllä me nähään.

Sinä päivänä, kellon tikitystäni kuunnellessa tajusin, miten kaikki on muuttunu. Tai ei ehkä oo oikein sanoo että kaikki on, onhan täällä moni asia vielä samalla tavalla. Mutta se mitä mä en sillon tullu ajatelleeks on se, että mä oon muuttunu. Oon muuttunu enemmän, ku oisin koskaan voinu kuvitella  muuttuvani väin pienessä ajassa.  Ja mikään ei tunnu enää samalta.

Mä en osaa enää jatkaa tästä, en tiiä mistä muutoksesta kertoisin. Kaikki on eritavalla.

Joskus tuntuu, et en kuulu meiän kotiin koska oon tänne "liian vanha". Kaikki pyörii pikkusisarusten ympärillä ja täällä eletään perinteistä lapsiperheen arkea, jota mä en vain koe omakseni.
Toiseks mä ja mun tärkee ystävä, jonka kanssa tultiin yhessä tänne lukioon missä ollaan, kasvetaan koko ajan vaan erilleen. Yläasteella opettajien kommentit oli luokkaa "Kertokaa jompikumpi teistä, aattelette kuitenki samalla tavalla." Nykyään meidän keskustelussa, mä menetän hermoni siihen koko ajan, vaikka kuinka yritän skarpata.

Meiän kaveriporukka, pietään kyllä yhteyttä ja ne on mulle edelleen rakkaimpia ystäviä tässä maailmassa. Mut ei se oo enää sama asia, mä tunnen ettei oo.
Rakkain ystävä, pitkäaikainen sellanen joka on aina pysyny mun mukana, on onneks pysyny edelleen ja meiän välit on taas lähentyny entisestään.
Koulussa meillä on uus porukka ja meillä on tosi kivaa, plus sieltä on tullu uusia ihania tuttavuuksia, mut musta tuntuu et ei niistä suurin osa ees tunne mua oikeesti.
Mun tunteet ja miesasiat on myös menny ihan vuoristorataa koko lukioajan, yläasteella ei ollu mitään tälläsiä ongelmia.

Noiki on vaan pintaraapasuja ja asioita, jossa tää oikeesti ilmenee. Noista osa on niitä asioita, mitkä on johtanu mun kasvamisee tän vuoden aikana. Kuitenkin tää muutos vaikuttaa ihan kaikkeen ja on vaan hassua tajuta se, et oikeesti on ite niin muuttunu.

Sinä päivänä mä istuin vielä hetken ja kuuntelin tikitystä.
Ja vaikka muutoksen kautta aina menettää jotain ja menetykset harmittaa, ni tajusin myös että kai jonkun on muututtavakin, et pääsee eteenpäin. Täältä mä nousen mun omille siiville ja koitan pysyä mukana tässä kaikessa vauhdissa.