dear diary

Rakas Päiväkirja,

Mä tajusin eilen, miten pienet asiat oikeasta suusta voi pelastaa toisen päivän niin helposti. Samalla mä pysähdyin miettimään, miksei sellasia asioita kuule useammin? Vaikka toisaalta, jos niitä ottaisi vastaan koko ajan, eihän se olisi enään mitenkään speciaalia. 

Kiitollisuus ja kunnioitus valtasi mut, kun juttelin ystäväni kanssa. Me ollaan tutustuttu nyt vasta lukiossa, mutta tajusin eilen, miten paljon muutakin yhteistä meillä on, kuin karkkimaku ja epätoivoinen yritys päästä eroon koko sydämen täyttävästä pojasta. 

Saan luettavaksi rakkaan käkkäräpääni kirjoittaman novellin. Kahlaan sen läpi hitaasti ja pohdin kaikenlaista siinä matkalla. Mietin omia asoita, koen vahvaa myötätuntoa häntä kohtaan ja ihailen taitoja kuvata maailmaa, sekä taitoa piilottaa tekstin sekaan niin vahvasti omat tunnetilat. Kulutan aikaa puoli tuntia, tunnin ja enemmänkin, kunnes olen lopussa.

Mieleeni jäi päällimmäisenä pohdinta asioiden valheellisuudesta. Se on juuri niinkuin ystäväni kirjoitti. Samalla mietin, miksen itse ollut keksinyt mitään noin fiksua?

"Tiedän kuitenkin, että he uskoivat sanomaansa aivan yhtä lailla itsekin silloin kun sen sanoivat. Oliko se siis valetta? Ei mielestäni. Sittenhän lähes kaikkien jokainen sana, jokainen teko olisi valetta. Valhe syntyy sillä hetkellä, kun ihminen sanoo jotain uskomatta sanoihinsa. Näin minä sen haluan nähdä. "

Muistellessani minun ja tähtisilmän viimeistä tapaamista, mieleeni palaa kauniit sanat. Ne kaikki sulavat lauseet jotka ujuttautuvat huultemme välistä, se tuntui niin oikealta. Hetken maailma vain pysyi paikallaan, se hetki oli meidän.

Tää hetki on meidän, pysähdyin ihmettelemään, tää hetki on meidän, tänään maailma kauniilta näyttää..

Pian tuon maagisen hetken jälkeen kaikki oli yhtä kuollutta, kuin päivänkakkarat ensimmäisen pakkasyön jälkeen. Ensimmäinen tunne oli itsesuojelu, halusin vaikuttaa urhealta ja vahvalta. Pettymys, suru, viha, katumus, suuttumus.. Tunteet ja sanat nousivat yksitellen päähäni. Hän valehteli, vittu. 

Kuitenkin eilen tuota lukiessani tajusin, ettei hän valehdellutkaan. Jokin liekki vain sammui, vaikka se tuntuihin vaikealta hyväksyä. Mietin myös, miten säilyttää toisen ihmisen mielenkiinto ikuisesti, niin että tosissaan sanottu asia pysyy aina yhtä totena kuin sanottaessa, muuttumatta valheen näköiseksi hirviöksi?

Tästä matkasta mieleni syövereihin saan kiittää sinua, käkkäräpää. Myös mun sanainen arkkuni raotti sulle ovensa ja lupaan etten sulje sitä. Tajusin arvostavani sellaisten ihmisten kommentteja, jolta ne tulee suoraan sydämestä ja jota pidän tarpeeksi fiksuna uskoakseni ne todeksi. Sä olet sellainen, aarre.

Tajusin myös, etten ehkä oo enää niin kiinni mun tähtisilmässä. Mä oon vaan kiinni siinä tunteessa, ja kaikesta huolimatta oon onnellinen siitä kaikesta mitä on tapahtunu.