113

Voi vittu tätä fysiikkaa!

Okei, noni, rauhotu. Hengitä syvään. Hyvä, okei, ei se mitään, jatketaan ens tunnilla, joo, noni, okei, hyvä. Minuutin yli, äkkiä, mulla ois kiire, väistätkö kiitos, joo okei, jes, hienoa, moikka!

*******

Mua ootettiin aulassa ja vaikka syy ei ollutkaan mun, ni en mä silti halunnu ootatuttaa. Juoksin rappuset alas, kaapille, takki kouraan ja menoks! Aulan sohvalla hän olikin, puin pikasesti ja lähettiin kävelemään, rinnakkain, kohti läheistä kebabravintolaa. 

Naurua, korviin asti olevaa hymyä, tuikkivia silmiä, auringonpaistetta ja juttelua. 

Kaikki oli luonnollista, vähänku oltais tunnettu aina. Ja siltä musta on muutenkin tuntunu hänelle jutellessa, me ollaan samalla aaltopituudella.

***

Mä muistan hauskan jutun mun ala-asteajoilta. Naurahdan, ehkä hieman hermostuneesti, ja alan kertomaan tarinaa. Miettiessäni ja selittäessäni tuijottelen milloin ikkunasta ulos, milloin yläviistoon ja milloin käsiini, jotka huitovat kertoen omaa tarinaansa.
Samalla mä tunnen, kuinka mua katsotaa. Joku tuikkiva silmäpari katsoo suoraan mua kohti, ja hymyilee mun tarinalle.
Mä haluan katsoa takaisin silmiin, mutta ain mun katse hakeutuu jonnekkin muualle. Nyt ryhdistäydy, mikä sua vaivaa?
Katson silmiin jatkaen tarinaani, kunnes katseeni hakeutuu pikkuhiljaa taas muualle.
***

Tälläistä oli meidän keskustelu, lähes koko sen ajan. Luontevaa, mutta mä edelleen pelkään.