koeviikko

Kaksi koetta edessä, neljä takana. 

Joka koeviikko mut yllättää se, miten poikki sitä loppupuolella onkaan. Sen viikon sitä vaan elää sumussa, vailla sosiaalista elämää ja saattaa olla että muistat kavereidesi olemassaolon ensimmäisen kerran vasta viikon loppupuolella. 

Aamulla herään about 20 minuuttia ennenkuin bussi lähtee, nousen, puen ylleni jotain maailman epämuodikkainta, meikkaan hätäseen pelkällä meikkivoiteella ja kulmakynällä, hiuksiin väsään jonkun epämääräisen nuttura-asian ja olen valmis.  Koulussa sitä tekee kokeen edes vilkaisematta kelloa, parituntia on se aika mikä siihen kuluu. Kokeen jälkeen syömään, ehkä, jos löytää seuraa ja sitten vaan kotiin lukemaan. 

Samalla se tuntuu ihan lomalta. Miettikää nyt, koko se aika päivästä kun oot kutakuinkin järjissäs saat viettää kotona makaamalla ja löhöämällä. Ainoa miinuspuoli tietenkin on se kirja joka kuumottelee ja hönkii sun niskaan. Noh, pikkuvikoja. 

Mut se mikä siinä on eniten rankinta oikeesti sen konkreettisen lukemisen lisäks, on ne paineet jota osittain mä ite, osittain jotkut muut on aiheuttanu. 

Kympin tyttö.

Okei, ehkä mä oon aina pärjänny koulussa jo pelkän maalaisjärjenkin avulla, mut sen lisäks kaiken muun tiedon oon oikeesti hankkinu tekemällä töitä ja lukemalla. Minä en todellakaan oo ikinä saanu yhtään kymppiä ilman lukemista, en yhtään. 

Inhottaa jo kokeeseen mennessä, jos oon tosi epävarma siitä aineesta ja kommentti joka tulee mulle on "sä saat kuitenki kympin...". Niin katkeran sulonen lause. Kukaan teistä, ei kukaan voi tietää mitä mä tuun saamaan ja ei ne hyvät numerot oo mitään itsestäänselvyyksiä. Ne on mulle työtä, ne vaatii paljon ja mun mielestä oon ansainnu sen kympin, jos joskus sellasen saan. 

Muutenki se käsitys, että saan aina kympin on tosi tosi vääristyny. Tottakai sitä mainitsee ainoastaan niistä numeroista, mihin on tyytyväine ja niille antaa enemmän arvoa. Mutta oon esim. kielissä huono ja oon onnellinen, jos saan vaikka seiskan. Se on elämää ja en ees haluais olla kaikessa hyvä. 

Mutta sama inhotus pätee kommenttiin "miten sä jaksat, ei niillä numeroilla oo niin paljoo väliä vielä".

Tää miten teen töitä nyt niissä aineissa mitä kirjotan, on suoraan verrannollinen sen kanssa, kuinka paljon mun tarttee sit lukee kirjotuksii ja kuinka hyvi pärjään niissä. Mun luonnekki on sellane, et en vaa halua enkä pysty ottamaan huonoo numeroo niistä aineista, josta tiiän pystyväni kiitettävään. 

Sitäpaitsi, pointti joka kävis joka kohtaan. Mitä väliä sillä on jollekki muulle, mitä toinen saa?

Entäs se, kun saadaan kokeet takasin. Kukaan ei kiinnitä huomioo, jos minä tai kuka tahansa muu saa vaikka kasin. Mutta jos sieltä tippuu sen kymppi ni heti alkaa satelee lauseita "no minähän sanoin et saat kuitenki kympin" tai "noni, huoh sieltä se taas tuli" tai jotain muuta yhtä tyhmää. 

Herranjumala, ihan itse olen sen saanut ja anteeksi jos minusta ei ennen koetta tuntunu siltä, että nyt osaan kaiken täydellisesti. Toisaalta, jos joskus sanoisin niin, sillä olisi yhtä pahat seuraukset. 

Kiitos, olen puhunut. 

muutos

Sinä päivänä mä istuin mun huoneen lattialla, kuuntelin kellon loputonta tikitystä ja mietin mun elämää. Mietin vuoden takaisia asioita ja muistelin mun arkipäivää. Peruskoulun viimeinen luokka, kokeita joka toinen päivä, soittoa, ystäviä, naurua, lähentymistä oman luokan kanssa ja haikeutta. 

"Tajuuttekste, me ei nähä enää koskaan?"

"No hei lopeta nyt! Tottakai me nähään. Ei olla ku vierekkäisis lukiois, voidaan pitää yhteyttä ihan samalla tavalla ja onhan meillä soitto."

Monta kertaa sen kevään aikana mä toivoin, ettei se loppuis vaikka samalla ootin jo hyppyä tuntemattomaan. Olin rakentanu itteni sen kouluympäristön ja niitten ihmisten avulla, pelkäsin mitä käy, kun en ookkaa enää siellä. 

Alko kesäloma ja olin töissä, matkustelin ja elin vaan. En jaksanu miettiä vielä mitään kirjoja tai muutakaan asiaa, mikä kuuluu koulunkäyntiin. Ainoo asia mitä sillon tällön kelasin, oli meiän kaveriporukan kohtalo. Aina vaan sain saman vastauksen, kyllä me nähään.

Sinä päivänä, kellon tikitystäni kuunnellessa tajusin, miten kaikki on muuttunu. Tai ei ehkä oo oikein sanoo että kaikki on, onhan täällä moni asia vielä samalla tavalla. Mutta se mitä mä en sillon tullu ajatelleeks on se, että mä oon muuttunu. Oon muuttunu enemmän, ku oisin koskaan voinu kuvitella  muuttuvani väin pienessä ajassa.  Ja mikään ei tunnu enää samalta.

Mä en osaa enää jatkaa tästä, en tiiä mistä muutoksesta kertoisin. Kaikki on eritavalla.

Joskus tuntuu, et en kuulu meiän kotiin koska oon tänne "liian vanha". Kaikki pyörii pikkusisarusten ympärillä ja täällä eletään perinteistä lapsiperheen arkea, jota mä en vain koe omakseni.
Toiseks mä ja mun tärkee ystävä, jonka kanssa tultiin yhessä tänne lukioon missä ollaan, kasvetaan koko ajan vaan erilleen. Yläasteella opettajien kommentit oli luokkaa "Kertokaa jompikumpi teistä, aattelette kuitenki samalla tavalla." Nykyään meidän keskustelussa, mä menetän hermoni siihen koko ajan, vaikka kuinka yritän skarpata.

Meiän kaveriporukka, pietään kyllä yhteyttä ja ne on mulle edelleen rakkaimpia ystäviä tässä maailmassa. Mut ei se oo enää sama asia, mä tunnen ettei oo.
Rakkain ystävä, pitkäaikainen sellanen joka on aina pysyny mun mukana, on onneks pysyny edelleen ja meiän välit on taas lähentyny entisestään.
Koulussa meillä on uus porukka ja meillä on tosi kivaa, plus sieltä on tullu uusia ihania tuttavuuksia, mut musta tuntuu et ei niistä suurin osa ees tunne mua oikeesti.
Mun tunteet ja miesasiat on myös menny ihan vuoristorataa koko lukioajan, yläasteella ei ollu mitään tälläsiä ongelmia.

Noiki on vaan pintaraapasuja ja asioita, jossa tää oikeesti ilmenee. Noista osa on niitä asioita, mitkä on johtanu mun kasvamisee tän vuoden aikana. Kuitenkin tää muutos vaikuttaa ihan kaikkeen ja on vaan hassua tajuta se, et oikeesti on ite niin muuttunu.

Sinä päivänä mä istuin vielä hetken ja kuuntelin tikitystä.
Ja vaikka muutoksen kautta aina menettää jotain ja menetykset harmittaa, ni tajusin myös että kai jonkun on muututtavakin, et pääsee eteenpäin. Täältä mä nousen mun omille siiville ja koitan pysyä mukana tässä kaikessa vauhdissa.

dear diary

Rakas Päiväkirja,

Mä tajusin eilen, miten pienet asiat oikeasta suusta voi pelastaa toisen päivän niin helposti. Samalla mä pysähdyin miettimään, miksei sellasia asioita kuule useammin? Vaikka toisaalta, jos niitä ottaisi vastaan koko ajan, eihän se olisi enään mitenkään speciaalia. 

Kiitollisuus ja kunnioitus valtasi mut, kun juttelin ystäväni kanssa. Me ollaan tutustuttu nyt vasta lukiossa, mutta tajusin eilen, miten paljon muutakin yhteistä meillä on, kuin karkkimaku ja epätoivoinen yritys päästä eroon koko sydämen täyttävästä pojasta. 

Saan luettavaksi rakkaan käkkäräpääni kirjoittaman novellin. Kahlaan sen läpi hitaasti ja pohdin kaikenlaista siinä matkalla. Mietin omia asoita, koen vahvaa myötätuntoa häntä kohtaan ja ihailen taitoja kuvata maailmaa, sekä taitoa piilottaa tekstin sekaan niin vahvasti omat tunnetilat. Kulutan aikaa puoli tuntia, tunnin ja enemmänkin, kunnes olen lopussa.

Mieleeni jäi päällimmäisenä pohdinta asioiden valheellisuudesta. Se on juuri niinkuin ystäväni kirjoitti. Samalla mietin, miksen itse ollut keksinyt mitään noin fiksua?

"Tiedän kuitenkin, että he uskoivat sanomaansa aivan yhtä lailla itsekin silloin kun sen sanoivat. Oliko se siis valetta? Ei mielestäni. Sittenhän lähes kaikkien jokainen sana, jokainen teko olisi valetta. Valhe syntyy sillä hetkellä, kun ihminen sanoo jotain uskomatta sanoihinsa. Näin minä sen haluan nähdä. "

Muistellessani minun ja tähtisilmän viimeistä tapaamista, mieleeni palaa kauniit sanat. Ne kaikki sulavat lauseet jotka ujuttautuvat huultemme välistä, se tuntui niin oikealta. Hetken maailma vain pysyi paikallaan, se hetki oli meidän.

Tää hetki on meidän, pysähdyin ihmettelemään, tää hetki on meidän, tänään maailma kauniilta näyttää..

Pian tuon maagisen hetken jälkeen kaikki oli yhtä kuollutta, kuin päivänkakkarat ensimmäisen pakkasyön jälkeen. Ensimmäinen tunne oli itsesuojelu, halusin vaikuttaa urhealta ja vahvalta. Pettymys, suru, viha, katumus, suuttumus.. Tunteet ja sanat nousivat yksitellen päähäni. Hän valehteli, vittu. 

Kuitenkin eilen tuota lukiessani tajusin, ettei hän valehdellutkaan. Jokin liekki vain sammui, vaikka se tuntuihin vaikealta hyväksyä. Mietin myös, miten säilyttää toisen ihmisen mielenkiinto ikuisesti, niin että tosissaan sanottu asia pysyy aina yhtä totena kuin sanottaessa, muuttumatta valheen näköiseksi hirviöksi?

Tästä matkasta mieleni syövereihin saan kiittää sinua, käkkäräpää. Myös mun sanainen arkkuni raotti sulle ovensa ja lupaan etten sulje sitä. Tajusin arvostavani sellaisten ihmisten kommentteja, jolta ne tulee suoraan sydämestä ja jota pidän tarpeeksi fiksuna uskoakseni ne todeksi. Sä olet sellainen, aarre.

Tajusin myös, etten ehkä oo enää niin kiinni mun tähtisilmässä. Mä oon vaan kiinni siinä tunteessa, ja kaikesta huolimatta oon onnellinen siitä kaikesta mitä on tapahtunu. 

ei lisättävää

It's okay, I didn't know how to love you right either. The only difference is that while you gave up, I never wanted to stop trying to learn how.
-Moriah Pearson

helvetti

Mä oon vihdoin löytäny mun oman tavan kuvata asioita ja tuoda esiin sitä puolta itestäni, mistä en tykkää. Ja vaikka ois ihmisiä kelle mä voisin puhua, ni en vaan saa suutani auki tälläsistä asioista. 

On ihanaa, kun te kuuntelette mun huolet ja murheet. Leimaamatta mua minkäänlaiseks ja aattelematta musta eritavalla. Teille on helppo puhua, kun ette tiedä musta liikaa. Kiitos. 

Mun yks rakkaimmista ystävistä, on päälleppäin aina ilonen ja ihana. Tiiän kuitenki, mitä se käy päässään läpi iltaisin. Kuuntelen minkä pystyn, vaikka välillä se tuntuu mustakin vaikeelta, ku mulla ei itellänikään oo hyvä olo. Omat ongelmat on aina vaan niin mitättömiä toisten rinnalla ja musta tuntuu, että niistä ei sit kannata ees puhua. Kyllä mä tiedän, ettei se oo niin, mutta kerron tästä nyt mieluummin teille, taas.

Se poika, jonka tähtisilmät pettivät mut, on seurustellut mun jälkeen kahden kanssa. Me ei oltu missään vaiheessa viralliesti yhessä, onneks. En haluis olla sillä halvalla listalla, jonka jäsenet vaihtuvat ihan liian usein.
Oltiin kuitenkin niin lähellä, että mä kerkesin kertoa hälle kaiken ja kuulla hänen murheet, tavata hänen perheen ja maistaa hänen huuliaan. Oltiin niin lähellä, että mua sattuu vieläkin.

Helvetti.

Miten joistain ihmisistä tulee toiselle muutamassa kuukaudessa niin merkillisiä, että vielä pidemmän ajan päästä, kuin yhdessä vietetty aika, olet rikki. Sirpaleina, hajalla.

Ja vaikka tää ei oo enään samanlaista tuskaa, kun sillon heti, en elää päivääkään miettimättä häntä. Näen kuvan missä tahansa, sydämeni heittää voltin. Sama käy, jos kuulen saman nimen tai näen samanlaisen hiustyylin. Pelkään, että sattuisin näkemään hänet, vaikka ei edes asuta samassa kaupungissa. Eri kaupungissa, mutta ihan liian lähellä.

Kaikista eniten mua sattuu se tapa, miten mut jätettiin.

Oltiin tutustuttu pari kuukautta, juteltu yöt puhelimessa ja viestitelty kaikki päivät. Lähes joka toinen päivä nähtiin pikaisesti ja vietettiin aikaa yhessä. Hän osas sanoa just oikeat sanat ja
vein hänet meille. Otin vastaan kaikki perheen kuittailut, koska välitin niin paljon.
 Lähennyttiin entisestään ja matkasin hänen luokseen.
Tapasin hänen perheen, maattiin, suudeltiin, juteltiin ja söpöiltiin. Olin täynnä rakkautta.

Lähdin sieltä junalla ja hyvästeltiin asemalla.

En tiennyt, että hyvästelin hänet lopullisesti.

****

Mun elämää helpottaa se, että oon löytäny uusia ihmisiä jotka kiinnostaa, uusia valopilkkuja. Kuitenkaan, voinko koskaan luottaa täysin? Voin varmaan, mutta hitaasti.
Odotan, että joku näkisi sen vaivan, ansaitsisi mun luottamuksen ja rakastuisi muhun pyyteettömästi.

****

Haluan myös sanoa sulle, tähtisilmä. Voi kumpa joku päivä tajuaisit sen mitä en koskaan sanonut. Sä menetit ihmisen, joka rakasti sua ja mä ihmisen, joka ei rakastanut mua. Kumpi meistä oikeastaan menetti enemmän?
Ja vielä toinenkin asia. Mua sattu. 

young and wild and free

"Ei vitsit, 17. Ihan turha ikä."

Ei, ei, ei, ei, EI! 

Me ollaan nuoria, me voidaan tehä mitä me halutaan. On valtaa ja vapautta, mut kuitenki vielä aika vähän vastuuta. Sun elämä on tässä, sä teet ja muokkaat siitä sun näkösen just nyt. 

Täysikänen kerkee kyllä olla, koko loppuelämän sitä elää pian täysikäsenä ja jossainvaiheessa tajuaa varmasti, et ei se nyt ihan niin hohdokasta ookkaan. Jos ainoo asia mikä 17 vuotiaasta tekee turhan iän on alkoholin ja tupakan saamattomuus, oot kyllä tosi hukassa. Niitä kerkee nauttia ja c'moon, on niitä tähänki asti hommattu alaikäsenä, ei sitä oo yks numero estäny.

Tottakai saa oottaa synttäreitä ja sitä täysikäsyyttä, mut ei piä unohtaa et sun elämä menee kokoajan eteenpäi ja sun pitää elää sitä nyt, ei vuoden päästä. 

Ja entä jos kuolisin vaikka kesällä? Jos oisin eläny vaan sen voimalla, et täytän kohta 18, ois ihan kamalaa, kun se maaginen 18 jäis saavuttamatta. Mä haluun elää elämän, jonka jokainen vuosi on merkittävä ja josta voin nauttia. Tavallaan mä ite pelkään vanhenemista, se on ku haamu joka vie sun elämää pikkuhiljaa. 

Tää koko lukuvuosi on menny ihan hirveenkovaa vauhtia, vastahan me alotettiin koulu, oli eka koeviikko ja uudet kaverit ja kurssit. Ennenku huomaa ni pian tääki kevät on menny. Mä pelkään etten kerkee nauttii mun elämästä ja näistä hetkistä, ku kaikki menee nii nopeesti!

Mä en jaksa kuulla enään yhtään kertaa siitä, kuinka on tyhmää olla 17. Lopeta ja nauti elämästäs, pliis!

Dream as if you'll live forever, live as if you'll die tomorrow.

haaste

Ihanaa, mun suuri salaisuus alkaa heräillä vähän henkiin, kiitos paljon tästä alle 1000 lukijan haasteesta!

1. Jos saisit yhden toiveen, jolla voisit toivoa ihan mitä tahansa paitsi lisää toiveita. Mitä toivoisit?

Tällä hetkellä enemmän kun mitään, mä toivosin jotain kumppania mun rinnalle joka oikeesti pysyis siinä ja  josta oisin ylpeempi ku mistään tässä maailmassa. Jotain jonka olemassaoloa ei tartteis kyseenalaistaa ja jonka mun perhe, sukulaiset ja kaverit tuntis, niin et voisin olla vapaasti mun rakkaan kanssa. 

Tosin ekaks haluun elää sen vaiheen, johon kuuluu ensikerrat kun tavataan, ensisuudelma ja pieni salailu. 

2. Olisitko mielummin töissä paikassa, jossa ei olisi kovin hyvä palkka mutta pitäisit siitä, vai paikassa jossa palkka on suuri, muttet pitäisi työstä?

Mä haluun, että tulevaisuudessa mun palkka riittää matkusteluun ja sellaseen elämään, kun mä koen ansaitsevani. Riippuu ihan mun miehen palkasta ja tosiaan, kuinka pieni se pieni palkka olisi. Luulen että pärjäisin pienemmällä, jos olisin paljon onnellisempi sen myötä.

3. Jos olisit eläin, mikä eläin olisit ja miksi?

Multa on kysytty tätä aiemminkin, mut en mä tiiä. Jos ihminen on eläin, niin se. Jos ei ole niin en osaa sanoa.

4. Suurin haaveesi?

Oon aina aatellu, et elämässä pitää vaan yrittää selvitä, täällä on tarkotus selvitä, jotta pysyy hengissä ja auttaa muitakin selviämään. Mun haave on, että siinä hengissä selviämisen lomassa osaisin nauttia, olla onnelinen, rakastaa ja iloita siitä kaikesta mitä täällä on.

5. Jos sinun pitäisi valita, menisitkö menneisyyteen vai tulevaisuuteen, kumman valitsisit?

Tulevaisuutta en halua tietää. Menisin menneisyyteen selvittämään mm. tieteen puutoskohtia tai raamatun tosiperäisyyttä. Palaisin tänne takaisin ja kertoisin kaikille asioiden oikean laidan.

6. Lempi numerosi?

6 ja 10, ehdottomasti.

7. Noloin kokemuksesi?

Voihan, näitä on monia. Mm. kerran otin kaverin pyynnöstä selfien jääkiekkopelissä niin, että takana oleva sveitsiläinen pelaaja tuli kuvaan. Kun painoin nappia, pelaaja kääntyi juuri katsomaan. Okei, saatiin kuva jossa se tosiaan näkyi kunnolla ja vielä katsoi kameraan. 

8. Kuvaile itseäsi kolmella värillä ja perustele.

Musta. She always wears black, but she has the most colorful mind.

Valkoinen. You can imagine the colors.

Viininpunainen. Baby, there you go again. There you go again making me love you.

9. Aamu vai ilta?

Ilta. Sillon on aikaa tehä mitä haluaa, jutella, nauttia yön pimeydestä, katella tähtiä, mennä nukkumaan. 

10. Millaista musiikkia kuuntelet?

Mä en osaa vastata tälläseen. Klassista jonkin verran, sit tosi vaihtelevasti ja satunnaisesti eri bändejä ja artisteja. Tosi fiiliksen mukaan, mut harvoin mitää tosi tunnettua "massamusiikkia".

11. Suosikki elokuvasi ja miksi juuri se?

If I stay. 

Se tuli leffateattereihin syksyllä 2014. Alkuteksteistä alkaen, mä tiesin, että mä rakastan sitä. Se on täydellisin leffa, minkä oon koskaan nähny. Ootin ku kuuta nousevaa, et saisin sen käteeni ja eilen sen sain tilaamalla netistä. Katottiin sen parhaitten kavereitten kanssa illalla ja en voi muutaku ylistää. Se on TÄYDELLINEN. 

Mä haluan haastaa tähän mun lukijan: darker-than-it-used-to-be.blogspot.fi

Kysymykset sulle:

1. Mikä tekisi maailmasta paremman paikan?

2. Minkä biisin sanoitus saa/pitäisi saada ihmiset ajattelemaan?

3. Mitä on onnellisuus?

4. Mihin uskot?

5. Mikä on elämän tarkoitus?

6. Mistä tunnistaa ystävän?

7. Oletko rakastunut?

8. Millä perusteella seuraat muita blogeja?

9. Mitä sinulle kuuluu? Rehellisesti.

10. Uskotko rakkauteen ensisilmäyksellä?

11. Mitkä viisi asiaa olet tehnyt tänään?

113

Voi vittu tätä fysiikkaa!

Okei, noni, rauhotu. Hengitä syvään. Hyvä, okei, ei se mitään, jatketaan ens tunnilla, joo, noni, okei, hyvä. Minuutin yli, äkkiä, mulla ois kiire, väistätkö kiitos, joo okei, jes, hienoa, moikka!

*******

Mua ootettiin aulassa ja vaikka syy ei ollutkaan mun, ni en mä silti halunnu ootatuttaa. Juoksin rappuset alas, kaapille, takki kouraan ja menoks! Aulan sohvalla hän olikin, puin pikasesti ja lähettiin kävelemään, rinnakkain, kohti läheistä kebabravintolaa. 

Naurua, korviin asti olevaa hymyä, tuikkivia silmiä, auringonpaistetta ja juttelua. 

Kaikki oli luonnollista, vähänku oltais tunnettu aina. Ja siltä musta on muutenkin tuntunu hänelle jutellessa, me ollaan samalla aaltopituudella.

***

Mä muistan hauskan jutun mun ala-asteajoilta. Naurahdan, ehkä hieman hermostuneesti, ja alan kertomaan tarinaa. Miettiessäni ja selittäessäni tuijottelen milloin ikkunasta ulos, milloin yläviistoon ja milloin käsiini, jotka huitovat kertoen omaa tarinaansa.
Samalla mä tunnen, kuinka mua katsotaa. Joku tuikkiva silmäpari katsoo suoraan mua kohti, ja hymyilee mun tarinalle.
Mä haluan katsoa takaisin silmiin, mutta ain mun katse hakeutuu jonnekkin muualle. Nyt ryhdistäydy, mikä sua vaivaa?
Katson silmiin jatkaen tarinaani, kunnes katseeni hakeutuu pikkuhiljaa taas muualle.
***

Tälläistä oli meidän keskustelu, lähes koko sen ajan. Luontevaa, mutta mä edelleen pelkään. 

tulevaisuus?

En usein stressaa, en itke, en haluu näyttää ulospäin, et mulla on paha olla. Oon se urhee tyttö, joka pärjää koulussa, kaverisuhteissa ja harrastuksissa. Oon se tyttö, kenellä on lähes joka päivälle minuuttiaikataulu ja joka osaa hallita sitä ja järjestää aikaa jokaiselle menolle. 

Mun ois pitäny kirjottaa tää eilen, sillä mun tunteet oli pinnassa ja oisin saanu talletettua just sen fiiliksen, mut en pystyny. Makasin sängyllä, kuntelin musiikkia ja juttelin niitten ihmisten kanssa, kenen sanoilla on mulle merkitystä, keneltä halusin kuulla sen mitä tarttesin. Koitan saada sen saman asian kuitenki kerrottua, haluun muistaa sen.

Oon edelleen, ihan hukassa mun tulevaisuuden kans. Päivä päivältä oon ehkä vähän varmempi siitä, että haluun sinne lääkikseen, mut en kuitenkaa niin varma, et kävisin koulua käytännössä sitä varten. Mä oon miettiny, et voisin alkaa psykiatriks ja reitti sinne on lääkikseen ja siitä erikoistuminen psykologiaan. Mä luen pitkää matikkaa, fysiikkaa ja kemiaa, bilsaa ja psykaa. Siinä kaikki, mitä mä luulen sinne tartteevani. 

Kuitenkaa, entä jos en meekkää sinne? Mä vedän ihan täysiä jaksoja ja silti oon jo nyt muita jälessä, koska kaikki ykkösvuodelle kuuluvat pakolliset ei vaan mahtunu. Laskeskelin mun kursseja, ja ens vuonna pitäis olla 36 kurssia, jotta mä pysyisin kolmen vuoden tahdissa. (29-30 kurssia yhdessä lukuvuodessa on normaali määrä..)

Toisinsanoen, mun on pakko käydä lukio 3,5 vuoteen ja valmistua ennen joulua. Yleensä ihmiset tekee niin, jotta ei tartteis vetää niin täysiä jaksoja, mutta mun on vedettävä silti, jotta kerkeen. 

Onhan sieltä muutkin tolla menolla selvinnyt, enkä mä epäile itteeni siinä yhtään. Kuitenkin, haluanko mä käydä ton niin rankasti? Ehkä mä haluan.

Seuraavana mietin mun harrastuspuolta. Soitto on mulle niin tärkee asia, et en haluu luopuu siitä. Soitan kahta soitinta, pääaineellani suoritan tänä keväänä musiikkiopistotason tasosuorituksen. Sivuaineellani ensi vuonna viimeisen perustason, eli siinäkin riittää hommaa. Lisäksi on musiikinteoria, vielä ensi vuosi jäljellä.

Isoskoulutusta ei onneks tarvii enään tän vuden jälkee käydä, mutta ripareista aiheutuneet menot lisää täytettä kalenteriin. Urheilla pitää myös, ja onhan mulla kavereitakin, joita ois joskus kiva nähä. 

Okei, selviäisin jos haluun vetää tän tällee. Ainoo asia mikä on mun este on nimenomaan ne ihmissuheet. Mulla on paljon kavereita ja haluun pitää niistä huolta. Nää lukiovuodet on nimenomaan niitä viimesiä vuosia, joita me asutaan kaikki yhdessä täällä. Kohta meiän tiet erkanee, joten haluisin pitää kiinni näistä viimesistä vuosista. 

Samma tavalla poikaystävä jota mulla ei ole, mutta jonka mä haluaisin. Miten mä voin velvottaa jonkun rakastamaan mua ja olemaan mun kanssa, jos en ite pysty antaa aikaa sille? En mitenkään, en oo niin kauhee, että olettaisin sellasta.

Elämä on valintoja ja nyt en ihan tiedä mitä valita. Toisaalta uskon siihen, et päädyn vielä oikeeseen paikkaan, vaikka en osaakkaan valita. Kai mun pitää vaan luottaa, hengittää ja antaa mennä. Vetää lukio niin pitkäks ku on tarvis ja soittaa vaan sen verran, ku aikaa riittää. 

Oon onneks tosi positiivinen ja onnistun aina kääntämään asiat päälaelleen, jotta mulle tulis parempi mieli. Koitin miettiä tätä ja tajusin, et oon tosi onnekas, kun oon musikaalinen ja osaan soittaa. Oon onnekas, et pärjään koulussa niin hyvin, et mulla on oikeesti varaa valita ja mahdollisuus päästä sinne minne haluun. Mulla on niin hyvä kaveripiiri, et ne kyllä ymmärtää ja osaa auttaa. 

Lisäks nään aina unia mitä kummallisimmista asioista mun, mun tuttujen ja puolituttujen elämästä, eikä ne unessa tapahtuneet asiat oo vielä koskaan menny mönkään. 

Mulla on taito purkaa asiat musiikin ja kirjottamisen avulla ja nyt on taas hyvä olo. 

quotes

Mä tosiaan elän näiden voimalla, tässä tän päivän saldo.

pelko

Syksy, oli tavallaan mun elämän rankinta aikaa. Se oli ihanaa, osittain täydellistä, mut vaan sillon, kun me oltiin yhessä. 

Ja ainoastaan silloin kun, sä oot niin lähellä, et mä en sua enää nää, voin keskittyy elämään.

Kesällä kuuntelin tota biisii, eikä tossa ollu mun mielestä päätä eikä häntää. Nyt, kun mä mietin tota, niin tajuan, että mun syksy oli nimenomaan tollasta. Olin nii epävarma siitä, mitä oli tapahtumassa, pohdin ja spekuloin ihan liikaa.

Mä halusin sut enemmän kun mitään muuta, mä oisin tehny sun vuokses ihan mitä vaan. Mä pelkäsin, et sä et haluukkaa mua, mä varmistelin ja mietin sun jokaisen pilkun paikan. En ollu koskaan ollu, en _koskaan_ mun elämässä niin onnellinen. Hymyilin koko ajan ja en osannu puhua muusta, kun susta.

Pelkäsin mun omia sanoja liikaa, tiesin ja aavistin, etten mä riitä sulle. Halusin niin paljon suojella itteeni, piilotella mun tunteita ja vaan ottaa rennosti, mutta en osannu. 

Jossain vaiheessa, mä tajusin et sä et oikeesti oo niin varma tästä, kun mä olin. Mä esitin urheeta, en ikinä näyttäny sulle kuinka paljon mua sattu. Friendzonetit mut, niinku se ois ollu sulle arkipäivää ja vastasin jotain sen suuntasta, et munki mielestä tää on hyvä ratkasu ja okei, kaikki on nyt kivasti!

Sisäisesti mä kuolin.

Se oli mun syytä, kaikki oli mun syytä ja en tykkää siitä ajatuksesta, et se oikeesti meni niin. Sä oot nyt onnellinen ja mä oon onnellinen sun puolesta. 

Nyt mä pelkään maailman eniten, et ihastun johonki uuestaan. Mulle käy näin uuestaa ja kukaan ei koskaan tuu tykkäämään musta. Tää kuulostaa niin tyhmältä ja kadun tän sanomista jo kohta, mut miksen vaa osaa ottaa rennosti ja antaa asioiden rullata. 

Kuin kevään ensimmäiset kukat, 

hauraita ja epävarmoja, mut kuitenki

niin täynnä toivoa ja loistoa.

Sellaista on nuori rakkaus, iloa ja surua,

epävarmoja tunteita ja pelkoja.

Pitää uskaltaa antautuu, 

antaa kaikkesa, eikä mitää katuu.

Asiat voi romahtaa tai suureen,

ikuiseen liekkiin roihahtaa.

Oo varuillaa mitä tuleman pitää, 

mut anna tän tapahtuu, älä estä sitä.

11.10.14

Ehkä mä olin liian varuillani.