schools out

Laitan kuulokkeet korville ja johdon koneeseen. Avaan spotifyn ja laitan soittolistan soimaan. Samalla mä pystyn taas hengittämään, mä vapaudun ja kyyneleet meinaa tulvia silmiin. Oon vaan niin helvetin onnellinen, että nyt on loma, tästä kaikesta ollaan selvitty ja yksi pitkä talvi selätetty. 

Tuntuu, että kun mulla ei oo musiikkia korvissa edes jollain tapaa, oon hukassa. Tai että hengitys ois raskaampaa ja rintaa puristais, koko ajan. Joka kerta kun laitan kuulokkeet korviin, vapaudun ja koen olevani niin kotona. Toisaalta, jos kuunnellaan "huonoa" musiikkia, on ahdistus vain kovempi. 

Kun vaan sä hymyilet, niin mua viedään, kun vaan sä katsot mua, niin mua viedään. 

Eilen tosiaan mentiin juhlistamaan koulujen loppumista tavalliseen tapaan. Se ei todellakaan oo mun laji, viime vuonna lähdin 00:30 ja eilen jo 23:45. En mä jotenkin jaksa olla siellä, antaa toisten roikkua mussa kun hullut ja pitää huolta sammuvista kavereista. Alkuillasta on aina tosi kivaa kun ihmisillä on pieni hiprakka, mutta sammumispisteen lähestyessä en enää jaksa. 

Olin oottanut tätä sen vuoksi, että saisin ehkä tietää enemmän mun ja mun parin väleistä ja niin mä sainkin. Ei kumpikaan juotu nyt, käveltiin ristiinrastiin ja etsittiin ihmisiä. Kaikki jatkoivat samaa rataa, kun vappuna. Mutta ei, meistä ei tule söpöä paria, sori. 

Mä oisin varmaan halunnut sitä ihan yhtä kovin kun tekin, mutta olin niin häiriintynyt muiden painostuksesta, että kysyin asiaa. Hän halusi olla vaan kaveri ja se on mulle ihan okei. Onhan se ihana, mutta tää on varmaan kaikkien kannalta parempi näin, ja tosiaan kuitenkin tanssitaan yhessä. 

Kuulemma hän oli kännissä joskus näyttäny mun kuvia ja puhunu musta, mutta ehkä oon vaa niin kauhee että kunnolla tutustuessa tajus, ettei kannata. No okei, en mä oikeesti ihan tollein ajattele, mutta mustavalkosesti noin se varmaan on. Onneks ei oo mikään kiire. 

Tiistaina alkaa työt ja rahahanat aukeaa, ihanaa. Oon selvinny aika hyvin tänne asti pelkästää viime kesän palkalla, ja vielä paljon on jäljellä. 

19 päivää meidän Amerikan matkaan. 

38 päivää kesän riparille.

मैं तुमसे प्यार करता हूँ

Sä sanot että oot jo vanha

vaikka sun yllä on tuhansia tähtiä

tuhansia edelleen loistavia

tuhansia kertoja sua vanhempia

Sä sanot ettet oo hyvännäkönen

vaikka näen sen

miten oon saanu tollasen

sun kaltaisen

Sä mietit miksei kukaan rakasta

vaikka en tiedä millä kielellä

se pitäis sanoa

मैं तुमसे प्यार करता हूँ

minä

Mä en oo erityisen kaunis ulkonäöltäni, vaikka en mikään rumakaan. Mulla on sopivasti kavereita ja ystäviä, mutta mä en oo mitenkään erityisen suosittu. Mun ulkoiset ominaisuudet ei ehkä vedä ihmisiä puoleensa, mutta oon ylpee mun vartalosta, musta ittestäni ja haluun kantaa itteni ylpeydellä. 

Oon mielestäni sellanen ihminen, kuka on sisältä paljon kauniimpi ja fiksumpi, kun ulkokuori antaa olettaa. Oon luonnostani hiustenväriltäni blondi, mutten koe sen alentavan mun älykkyysosamäärää. Fyysisesti blondi, mutta henkisesti en. Mulla on paljon tietoa ja viisautta, osa tavallaan luonnostaan ja osa on hankittu lukemalla. Siihen liittyy se, että opin asiat helposti ja nopeasti ja mun ymmärrys riittää vaikeisiinkin asioihin. 

Oon myös vähän ristiriitanen siinä suhteessa, että esim. maailmankaikkeuden pohtiminen kiinnostaa mua, teen sitä paljon. Lisäksi uskonnot kiinnostaa ja henkimaailmat yleensäkkin, mutta uskon faktoihin pohjautuvaan tieteeseen. Luen fysiikkaa ja kemiaa, uskon Darwinin evoluutioteoriaan ja oon seurakunnalla isosena. Vihaan kielten opiskelua ja matemaattisten aineiden lisäksi pidän kuviksesta. Vapaa-ajalla soitan, kirjotan, pidän yhteyttä kavereihin ja urheilen. 

Näytän ulospäin mun tunteet, löydän yleensä aina tilainteista jotain positiivista ja oon tottunut etsimään sitä. Jos oon huonolla tuulella, kiroan kuin vanha merimies ja valitan. Kun kyllästyn siihen, päätän lopettaa ja hymyilen taas. Joskus haluan olla tosi asiallinen, etenkin aikuisten seurassa ja usein taas vaikutan täysin sekopäältä. 

Mä haluaisin, että ihmisillä jotka oikeesti tuntee mut, jäis sellanen kuva että oon etenkin sisäisesti kaunis. Mä en halua olla kikattava teinityttö valkoisissa farkuissa. (Anteeksi tuo stereotypia, mullakin on kaapissa sellaiset mutten käytä...) Mä haluan olla minä, haluan olla fiksu ja ajattelevainen. Päättäväinen ja itsenäinen. 

Mä rakastan tota quotea. Ja mä toivoisin, että edes jollain ois tuollainen kuva musta, enemmän tai vähemmän. 

sumuverho

Täydellinen uupumus, väsymys ja muutenkin rättipoikki olo. Aivan, kuin olisin kipeä. Vilunväreet siirtyvät päälaelta varpaisiin, ohimoita jyskyttää ja kokonaisvaltainen jaksamattomuus valtaa minut yrittäessäni lukea. Ehkä 7 kurssia ja mot viimeisessä jaksossa, tämän lukuvuoden päälle, oli hieman liikaa, mutta toisaalta voin olla ylpeä itsestäni. Jotenkin tuntuu jo mitättömältä tulevat koenumerot, vaikka tärkeät aineet haluaisi pitää korkealla.

Lukuvuoden päättyminen koeviikkoon on kyllä yksi lukion huonoista puolista, ehdottomasti. Eihän tässä edes kerkeä nauttia ensimmäisistä auringonpaisteista, lämpimistä ilmoista ja ihanista ihmisistä. Kun tämä on selätetty, on kesälomaan aikaa kaksi päivää. Rankkaa!

Tuleva kesä tietysti motivoi, mutta on masentavaa huomata, ettei talvea miettiessään muista siitä mitään. Elin täysin sumussa, olinko ulospäin normaali? En muista. Enkä edes tiedä mistä se johtui, varmaan kaikki sulattelu syksyn tapahtumissa vei mehut. Pimeä vuodenaika ja auringon poissaolo vaikuttavat oman osansa, lukiokin oli vielä melko uusi juttu. Olen ulospäin useimmiten, lähes aina vaan niin hymyileväinen, ettei sitä sumuverhoa edes huomannut. Edes itse en sitä huomannut. 

Kelaan talvella kuuntelemaani soittolistaa ja huomaan lähes jokaisen biisin liittyvän tähtisilmään.

Tiedättekö muuten sen tunteen, kun kirjoittaa esim. runoa ja aloittaa sen realistisesti. Kun runo loppuu, on siihen tullut jotain lisiä sun aivoista ja et enään pidä sitä hyvänä.

Karpalon tuoksu sun henkäyksessä

en halua välittää, pysyn tässä.

Käsi kädessä, tähdet taivaalla,

hölmöt jutut lentää sun huulilta.

En mieti muuta, en uskalla puhuu,

kokoajan kelaan: mä haluun sut.

2.5.15

Pätkässä koskien vappua on ensimmäiset neljä säettä täysin realistisia. Kuitenkin kaksi viimeistä? En minä tuolla tavalla ajattele. Ihankuin mun aivot vaan lisäis siihen ite tollasen lopun. Ihan varmasti.

strategiapeli

Musta oikeesti tuntuu, et pelaan jotain strategiapeliä nykyään mun miesasioissa. Oon tunnetusti tosi analysoiva tyyppi, enkä tykkää antaa tunteitten viedä. Viimesimmästä jäi sen verran paska maku suuhun, et haluun jotenki pelata tälläkertaa varman päälle kaiken. Se oli eka kerta, ku annoin niitten tunteiden viedä ja se oli virhe, mun paras virhe. 

Nyt kuitenkaan en tartte toista samanlaista virhettä, se ei ehkä ois enää paras. Jos mä nyt jotain haluun, ni oikeesti hitaasti ja varmasti rakennetun suhteen, ei mitään hätiköityä. Haluisin ihmisen josta saisin turvaa, suhteen joka huokuis luottamusta ja rakkautta. 

Välillä mietin, et oon vetäny tän ihan liian strategiapeliks, enkä ees tiiä onkse hyvä vai huono. Tässä vaiheessa inhottaa koko juttu, ku  en vielä yhtään tiiä mihin tässä päädytään, miten ja miks. Pitää vaan oottaa seuraavaa "siirtoo" joka on schools out. 

Tää pelihän alko mun osalta viime syksynä, marras-joulukuussa. Kiinnitin silmäni poikaan, jonka kanssa halusin tanssia wanhojen tanssit. Ekaks analysoin ja mietin yli joululoman, että uskallanko pyytää. En oikeestaan ees selvittäny sen pariasioita, koska musta vaan tuntu siltä, ettei sillä oo paria. Onneks olin oikeessa. 

Noh, mä sitten pyysin sitä. Seuraavan kerran kun nähtiin koulussa, ni olin päättäny moikkaavani sitä. Halusin tutustuu oikeesti kunnolla ja siitä parin päivän päästä puhuinki sen kans livenä jotain ekaa kertaa. Lisäsin sen snapchatissa ja jutsailtiin siellä aina välillä. Lopulta mä mainitsin sille jostain asiasta, joka vaatis pidempää selittelyä, jollon sain tekosyyn pyytää numeroa ja puhua whatsappissa. 

Siitä eteenpäin juteltiin jokapäivä suunnilleen, ja ehdotin että tehtäis koulun jälkeen jotain, kuitenkin juteltiin puhelimen välityksellä niin paljon. Mentiin kebulle, josta oonkin kertonut. Sen jälkeen tais olla ihan tasasta, sillon tällön puhuttiin koulussa ja joka päivä iltaisin. Jossain vaiheessa käytiin mäkkärissä yhessä, ehkä mä siitäki oon sanonu. 

Vappu meni sitten miten meni, tosi hyvin niinku sillon siitä kirjotin ja mulle jäi tosi paljon kysymyksiä takaraivoon. Kuitenkin, on ollu nii kiireistä sen tutkinnon (josta sain muuten kiitettävän) takia ja kaiken muunkin, ettei olla ees nähty. Ollaan muutenki nykyään juteltu paljon vähemmän iltasin, siitä tuli tavallaa nii normaalijuttu, et ei enään tuu juteltua niin paljoo. 

Pyysin häntä sitte tälläviikolla aiemmin pihalle joku ilta, et saisin kartotettua tilanteen omalta osalta ja osittain ehkä senkin osalta, et onks tässä muutaki ku ystävyyttä. Oltiin äsken joku melkeen 2h pihalla ja mäkkärissä. Käveltiin ja juteltiin, muttei mitään sellasta kauheen ihmeellistä. Mua ei oo kyllä koskaan aiemmin kuumottanu nähä sitä tai olla sen kans, mut äske pelotti iha kunnol, en ees tiiä miks. 

Ku en mä oikeesti edelleenkää tiiä yhtään, tai ei oo mitään niin selvää ees omalta osalta, et uskaltaisin siitä sanoo mitään. Mun pitää oottaa nyt school outtii, jollon ollaa yhessä ja koska se on kännissä, ni ehkä voin kysyy siltä jotain ja käyttää sen tilaa hyväks. Meillä on kyllä tosi kivaa, keskustelu on vapaata, nautin sen seurasta, mut ei voi tietää.

Äsken sanoin sille vähän testatakseni et: "Hei se sun kaveri ties mut nimeltä vappun vaikken ollu esittäytyny ja sano kuulleensa musta paljon, mitäköhä se tarkotti?"

Ni sain vastaukseks: "Oho, mistäköhä se on kuullu ku en mä ainakaa oo mitään sanonu."

Sen jälkeen jäätiin keskustelemaan, et mistä se ois voinu kuulla ja tietää jne, eli een ees saanu mitää uutta hienoo tietoo. Nyt en kyllä ees jaksanu kirjottaa oikeaoppisesti, mut pieni selvitys asioista ittelleniki. Toivon tosiaa, että sillo kahen viikon päästä saan jotai irti oikeesti kunnolla ennenku ollaa lomalla ja sit ei nähäkkää enää sopimatta..

henkireikä

Sormenpäässä oli kovettuma, repäsin sen eilen. Lapaluitten väli on täydellisessä jumitustilassa, ei auta raksauttaminenkaan, vaikka usein se on toiminut. Kaulassa ja rinnassa on hiertymiä, mutta onneksi vain pieniä, sillä aion vältellä "fritsua" viimeiseen saakka. Vasemman pikkurillin nivel on kipeä ja ainoa toiveeni on, että sormi kestää kasassa. Lisäksi vasen jalkanu puutui, kun juuri huomaamattani seisoin aivan liian kauan vain sen päällä. 

Se ottaa paljon. 

Siitä huolimatta, se määrä minkä se antaa, on tositosi paljon enemmän. En edes pysty kuvitella elämää,  jossa viulu ei olisikaan minun kädenjatkeeni, jossa minun tunteeni eivät virtaisikaan äänten kautta ulos ja jossa minulla olisikin päivittäin vapaa-aikaa. Minä en haluaisi sellaista elämää, olen onnellinen ja kiitollinen näin. 

Ja niinkuin kaikki asiat, minunkin urani alku oli pienestä kiinni. 2 vuotta ja 10 kuukautta vanhempi siskoni päätti eräs kaunis päivä vuonna 2003 haluavansa soittaa viulua. Minä, nelivuotias tytöntyllerö ihailin siskoani kovin ja halusin tietysti kokeilla myös. Sain käydä siskoni mukana soittotunneilla, mutta en saanut edes omaa viulua. 

Harjoittelin liian isolla viululla ja innostuin tosissani. Vuoden jälkeen siskoni lopetti, mutta minä jatkoin. Ja tässä sitä ollaan, vielä kahdentoista vuoden ja monen hikisen tunnin jälkee, 16 vuotiaana nuorena. 

Jaan tämän nyt, koska tiistaina 12.5 on edessäni urani suurin koitos ja minulle itselleni kaikista merkittävin. Musiikkiopistotason tutkinto. 

Wish me luck!

03052015

Hyväksyntä.

Asia, jota tavalla tai toisella jokainen haluaa ja vaatii toisilta ihmisiltä. Ei meistä kukaan elä täällä vaan itseään varten, se on fakta. Jollekkin ihmiselle 50 tykkäystä uusimmassa instagram-kuvassa on tapa nostattaa itsetuntoa. Hyvät koearvosanat, pienet kehut tai vaikka känniset sekoilut ajavat samaa toisen kohdalla. 

Mun mielestä suurin syy, miksi nuoret syrjäytyvät, miksi joillain menee huonosti on se lähiympäristö. Kaikki reagoi asioihin eritavalla ja joku voi ottaa raskaasti esim. sen pienen tykkääjämäärän sosiaalisessa mediassa. Kun läheiset eivät ymmärrä toisen ongelmaa ja kamppailevat itse erilaisten asioiden kanssa, tulee tälle ihmiselle tunne, ettei häntä ja hänen asiaaansa hyväksytä.

Tästä lähtee liikkelle kierre. Ei uskalleta enää puhua omista asioista, kun pelätään toisten suhtautumista, ei jakseta ottaa toisten taakkaa kannettavaksi oman lisäksi ja sulkeudutaan kuoreen omien ongelmien kanssa. Yleinen luulo on se, ettei kukaan muu kamppaile samanlaisten asioiden kanssa, vaikka kyse on vain puhumattomuudesta. Usein löytyy toinen samanlaisessa tilanteessa oleva, jonka kanssa taakan voisi jakaa.

Miksi toiset sitten ottavat tälläiset asiat raskaammin?

Tähän kävisi kliseinen lausahdus "you know my name, not my story". Niin tyhmältä, kuin tuo kuulostaakin, se on oikeastaan aika totta. Mistä sinä voit tietää, mitä ystäväsi pelon taustalla on? Jos sinulla ei itselläsi olisi samanlaista, mikset sinä voisi hyväksyä toisen ongelmaa ja auttaa häntä parhaasi mukaan? Varmasti, kun saa autettua toista jaloilleen, oma olo paranee ja toinen on valmis myös vastaanottamaan sinun murheitasi.

Jos on itse kaunis ja omaa hyvän lähi- ja kaveripiirin, ei välttämättä ole kykyä asettua toisen asemaan ja ymmärtää, ettei kaikilla ole samanlaista tilannetta. Joku ei ole ehkä koskaan kuullut, että häntä rakastetaan, tai että hän on kaunis. Kauniskin on niin subjektiivinen käsite. Jos joku on mielestäsi ruma ulkonäöltään, ei se tarkoita ettei hän olisi kaunis. Kaunis voi tarkoittaa niin paljon muutakin, kun ripsien pituutta ja kulmakarvojen muotoa.

Jos seuraavalla kerralla miettisit, ennenkuin sanot? Jos yrittäisit asettua toisen asemaan, kuuntelisit mitä hänellä on sanottavaa ja hyväksyisit hänet sellaisena?  Maailmassa on liian paljon pahaa, ollaan edes me hyviä toisillemme.

vappu

Me aloteltiin ilta hakemalla pizzat ja kokoonnuttiin kaverin luokse syömään niitä. Pöydän ääressä istui neljä kaverusta, neljä isosta. Juteltiin, naurettiin, tehtiin haarukasta sitruunalle katapultteja ja makoiltiin millon lattialla, millon pöydällä. Meillä oli tositosi mukavaa ja sain parhaimmat naurut pitkään aikaan. Kuitenkin, mä vaan halusin jo päästä keskustaan kattelemaan menoa ja kavereita, mun vanhojen pari olisi siellä.

Ystäväni sanoi, että sinä hymyilit nähdessäsi minut. En tiedä pitikö se paikkansa, mutta minä hymyilin, kun kuulin tuon ja näin sieluni silmin edessäni hymysi. Se on kaunis hymy, hymy johon kiinnitin huomiota ensimmäisenä viime syksynä.

Vaikka en tuosta hymystä menekkään takuuseen, tullessani luoksesi otit minut heti viereesi porukkaan ja se tuntui kivalta. Hylkäsin ystäväni ja jätin heidät toisten seuraan liittyessäni sinun matkaasi. Ollessamme ystäviesi kanssa, hämmennyin useaan kertaan. Miksi kaikki luulivat minua tyttöystäväksesi? Miksi kaikki tiesivät minut ja nimeni? Miksi kaikki sanoivat meistä tulevan hyvä pari? Mitä sinä olet kertonut?

Haluaisin tietää mitä päässäsi liikkuu minun osaltani, vai liikkuuko siellä mitään. Minä itse en ota itsestäni selvää, mutta olisin halukas selvittämään sen. Kuitenkaan, onko minun fiksua puhua sinulle tästä? Ei, en usko. Annan tämän edetä omalla painollaan.

Tunsin oloni hyvin otetuksi, kun soitit minulle hetken poissaoloni jälkeen. Et muistanut missä olin, vaikka tottakai minä sen kerroin. Palasin pian takaisin ja halasit minua lujaa. Ehkä se oli vain halaus samalla, kun silmissäsi sumeni ja päässäsi heitti alkoholin vaikutuksesta.

Se parituntinen minkä kävelimme ympäri aluetta, oli täynnä iloa ja naurua. Olit niin hassu, mutta jätän kaiken hauskuuden kertomatta, lupaukseni nojalla. Pakko kuitenkin sanoa, että olin otettu, että halusit kävellä juuri minun kanssani ja halusit tukea juuri minusta ja minun kädestäni.

Illan päätteeksi pelkäsin puolestasi aivan liikaa. Lähdit pyörällä minun kävellessäni mopolle ja katselin perääsi huolissani. Onneksi selvisit turvallisesti kotiin.

Tunnen vieläkin viimeisen halauksesi rinnassani ja kuulen kiitoksesi korvissani.

Kieltämättä suunnitelmat muuttuivat koko illan osalta, mutta parempi näin. Juuri kun kerkesin sanoa, että olen vapaa kaikilta osin. Nyt en enää tiedä.