She needed a hero, so that's what se become

Onnellisuus on sitä, ku voi löytää
pienistäki asioista valoisat puolet, ku pystyy kelaa, et
ain jollai on sua suuremmat huolet ja oikeest
pystyy ajattelee asiat järjellä, ei tartte tunteilla leikkii
ja sydäntä tärvellä.
Onnellisuus on sitä ku voi laittaa soimaa ilosen biisin ja itkee,
valuttaa pienii kristallisii kyyneleit pitki poskee.
Naurahtaa, vaik mokais pahasti,
tai vaikka sillon, ku sattuu kovasti.
Onnellisuus ei oo kuitenkaa kellää pysyvää, aina joku voima
saa meiät sitä väistelemää, mut yks elämän
pieni ilo on seki, et onnellisuus
tulee jossai vaihees
meiät kaikki häikäsemää.

Niin paljon on muuttunu hetkestä, jollon mä ton kymmenen kuukautta sitten kirjotin. Sillon mä vielä luulin hallitsevani itseni, mulla oli ohjat käsissä ja mä tiesin mitä mä olin tekemässä. Mun tunteet oli visusti piilossa ja elin mun elämää järjen avulla.

Siitä muutama kuukaus eteenpäin, löysin pojan. Löysin pojan jolla oli kirkkaan siniset silmät ja jonka  ääni sai mulle aikaan kylmät väreet. Ja se poika oli ensimmäinen, joka sai raotettua mun kivistä sydäntä.

Mä, järjestelmällinen ja järkevä, en ollut kuvitellutkaan, miten nopeasti mä vajoaisin ihastumisen syvimpiin syövereihin sen pojan kirkkaan katseen edessä, mutta niin vain tapahtui.

Jälkeenpäin mietittynä, se oli virhe. Tapahtu just niinku mä pelkäsin, eli hän oli mulle niin paljon merityksellisempi, kun mä hänelle. Tällä hetkellä mulla on hänestä muistona meidän viestit joita en halua poistaa ja about 20 sivua tekstiä, jota aina kirjottelin.

Pikkuhiljaa alan olla toipunu, mutta mä haluan ja tarviin mun elämään jonkun, joka antaa mulle rakkautta ja auttaa mua löytämään taas mun kätketyt tunteet. Jos harrastaisin itkemistä, ni oisin itkeny jo monta kertaa, mutta mä en suoraan sanottuna osaa.

Nyt ei tarvii muuta, kun alkaa pelkäämään sitä, että joku tuttu löytää nää ja tunnistaa mut. En haluu, et ihmiset tajuaa miten hekko oon tän vahvan kuoren sisältä.