Mä makasin sängyllä, kello lähenteli kymmentä illalla. Huomisesta tulee hyvä päivä, mä mietin. Wanhojen tanssien kattominen on aina ollu jotenki spesiaalia, kun tytöt on niin kauniita ja pojat komeita, täydellisiä pareja. Selalin koneella ulkomaisia nettisivuja, jos vain tielle sattuis eksymään joku kaunis mekko mun wanhoja varten, enää vuosi.
Mulla oli rinnassa taas se sama tunne, joka vieraili siellä yhä useammin. Olin yksin ja aina illalla se _yksin_ oikein korostuu mun päässä. Mä oon se, joka ei saa hyvänyön viestä, mä oon se, jota kukaan ei mieti ja mä oon se, jonka kaverit on hukassa, kun kukaan ei ees puhunu.
Laitoin viestin mun parhaalle kaverille, mut eihän se nyt oo sama asia. Hänellä oli koulukiireitä, joten ainaiset mäenikinätuusaamaanketäänheimurupelastamuuuuut -valitukset ei onnistunu. Siirryin nettiin ja aloin selailemaan quoteja, siitä alko tulla jokailtanen tapa.
Mun puhelin vibras kesken surffailun, sain viestin. (Tai no, whatsappiahan mä käytän). Se oli viesti mun wanhojen parilta. Lyhyt ja ytimekäs, mutta siinä mielessä merkityksellinen viesti, että mä tiiän hänen ajatelleen mua. Avasin viestin ja vastasin välittäen: "hei, oon tosi onnellinen, ku tulit puhumaan just nyt!".
*****
Mun parilla on siniset, lautasen kokoset tähtisilmät ja ne on asia, johon mun huomio kiinnitty ekana. Jos muistatte vielä pojan, josta oon puhunu aiemmin, niin voitte uskoa, että mulla on jonkinasteinen lautassilmäfetissi. Myös hammashymy on asia, joka on mun parissa ulkonäöllisesti parasta.
Hän on niin mukava, komea ja iloinen, nauravainen, että meinaan unohtaa, että jonku voi huomata, kun tuijotan.
*****
Siinä me juteltii ja aika lensi eteenpäin huomaamatta. Päästiin astetta syvemmälle meiän keskustelussa, tai ehkä mä vaan kuvittelen. Mutta jokatapauksessa mulla oli hauskaa, ja yksinoleminen unohtu siinä samassa. Hän ymmärsi mua, ja mulla oli tunne siitä, että näin tän kuulukin mennä.
Kello lähenteli jo puoltayötä, kun tosiaan katsoin sitä ensimmäisen kerran ja mun oli pakko käyä jo nukkumaan. Muutama hetki kului vielä, kun kamppailin puhelimen poislaittamisen kanssa. Lopulta nukahdin ehkä 01:00.
Mä oon hämmentyny tästä kaikesta, mä pelkään tulevaa. Mä en uskalla toivoo mitään, en luottaa mihinkään, enkä kertoo kellekkään. Silti mä toivon, rukoilen, ja anelen, että niin kävis.
Anna tän tapahtua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti