just music

Muistatteko, kun kakkos luokalla meillä oli ensikosketus toisiimme, mahdollisuus kurkata pienesti mitä tuleman piti. Istuttiin tuppisuina rivissä ja vilkuiltiin kauhistuneina ympäröiviä ihmisiä. 

Muistatteko, kun lauloimme kanootin kapean kaanonissa, vanhemmat ja rakas opettajamme kehui meidät maasta taivaisiin. Vitsit me oltiin hyviä!

Muistatteko, kun koulu alkoi syksyllä ja ensitapaamisen kuva ilmestyi luokan seinälle, se oli kamala. Kaikki oli uutta ja hienoa, opittiin joka päivä uusi kappale, kaanon, kaksiääninen ja kolmiääninen.

Muistatteko, kun lauloimme ensimmäisen kerran Käy mun vierelläin. Ei olisi silloin uskonut, millainen itketysbiisi siitä tulee.

Muistatteko, kun kutoset lauloi Lehtipuun (=Paimenen syyslaulun) ja mekin haluttiin oppia se. Opittiin nopeasti ja vieläkin, vieläkin joka syksy mun on pakko lauleskella sitä yksin. 

Muistatteko, kun koitti ensimmäisten luokkajuhlien aika ja kierreltiin ympäri koulua etsimässä sopivaa luokkaa harjoittelua varten. Perjantain tullessa keräännyttiin luokkaan sikinsokin ja syötiin eväitä, naurettiin toisillemme ja pidettiin hauskaa.

Muistatteko, kun riideltiin jatkuvasti. 25 tyttöä ja 4 poikaa oli ehkä vähän liikaa samojen seinien sisälle ja taistelu parhaista kavereista, pojista puhumattakaan, oli kamalaa.

Muistatteko, kun jokaisen riidan jälkeen kyyneleet silmissä halailtiin toisiamme ja oltiin taas ystäviä, ainakin useimmiten.

Muistatteko, kun meidän luokka sai olla välitunnit sisällä, jos vain olimme hiljaa. Kyykisteltiin luokassa ja punottiin salaliittoja opettajamme kanssa yhdessä muita opettajia vastaan.

Muistatteko, kun keväisin ja syksyisin pelattiin pesäpalloa parhaimmillaan 3h päivässä. Opiskelu oli meille tuntematon käsite, mehän osattiin vain laulaa ja pelata.

Muistatteko, kun me saatiin lähes jokapäivä karkkia, jätskiä, pullaa tai vaikka kokonainen kakku, koska olimme parhaita. 

Muistatteko, kun olimme ensimmäisellä luokkaretkellä Helsingissä katsomassa Joutsenlampea. Oikeastaan mä en muista näiden järjestystä, mutta siellä me käytiin. Muistan siitä kerrasta Kuopiolaisen pojan, josta kaikki puhuivat.

Muistatteko, kun olimme laskemassa koskea ja kasteltiin itsemme litimäräksi. Otettiin kuvia ihmeellisten patsaiden edessä ja laulettiin bussissa. Hakattiin halkoja ja otettiin pukkitappeluita tukin päällä.

Muistatteko, kun teimme oman oopperan. Värituubiputkilo-puvut päällä me laulettiin Vincent van Goghista ja seurattiin ammattilaisten työskentelyä.

Muistatteko kun kävimme lintsillä ja voitimme ison säkin sipsiä. Myös ruokapaikka jäi mieleen, se oli vähän turhan hidas meidän mieleemme ja näin suurelle porukalle. 

Muistatteko, kun kävimme myös toisen kerran baletissa ja tällä kertaa katseltiin Pähkinänsärkijää. Sillä matkalla puolet luokasta oli kuumeessa, sikainfluenssa rokotteen takia. 

Muistatteko, kun esiinnyimme vähintäänkin kerran viikossa. Kaikki kömmähdykset joita tehtiin laulaessa nauratti meitä niin paljon, että oli lähes mahdotonta jatkaa.

Muistatteko, kun yllätimme opettajamme sen syntymäpäivänä luokastamme tehdyn valokuva-albumin avulla. Se oli muuten hieno albumi ja yllätys oli sille opelle onnistunut.

Muistatteko, kun siirryimme varsinaisesta koulustamme parakkiin. Talvella ei saatu vettä, oli kylmää ja ahdasta. Keväisin läkähdyttiin luokkaan ja opiskelimme rakkaan pesiskenttämme päällä.

Muistatteko luokkasormukset, jotka hommasimme. Kaiverrus "oma nimi ja 2025" tarkoitti tulevan luokkakokouksen vuotta. Edelleen mulla on käytössä se sormus, se on oikeesti hieno.

Muistatteko, kun kutosella pahimpina esimurkkuikäisinä me vihattiin meidän opettajaa ja koko luokkaa. Kerran jopa marssittiin rehtorille valittamaan tästä, mutta tämä marssi jäi onneksi vain yritykseksi.

Muistatteko, kun yläasteelle siirryttäessä meidän luokka jaettiin kolmeen osaan. Suurin osa oli tästä onnessaan, mutta mä olin ainakin surullinen.

Muistatteko, kun opettajamme vaihtui uuteen. Mun ensimmäinen muistikuva hänestä oli esittely "pelastusrenkaasta" vyötäröllä, se oli kuulemma lähdössä pois.

Muistatteko, kun osattiin kyllä laulaa, mutta toistemme seura ei oikein napannut. Riidat oli jokapäiväisiä ja kaikki musiikintunnit yhtä taistelua.

Muistatteko, kun siirryimme taas uuteen kouluun ja saatiin uusia vaikeita biisejä, ihmiset alkoivat kasvaa ja tulimme taas toimeen. Esiinnyimme edelleen paljon, mutta huomattavasti vähemmän, kuin ala-aste-aikoina.

Muistatteko, kun esiinnyimme Club for Fiven kanssa. Yhteisbiisi oli mahtava ja konsertti muutenkin hyvä. Ihania tyyppejä!

Muistatteko, kun meillä oli paljon rahaa ja reissaattiin ties millon ja minne. Mun muisti pätkii tässä kohassa, ja en muista missä kaikkialla sitä edes tuli käytyä.

Muistatteko, kun ysin lopulla tajusimme loppumme lähenevän ja laulettiin vanhoja lauluja viimeisiä kertoja. Muisteltiin ala-aste-aikoja, käytiin ravintolassa ja otettiin biitsiturnauksia isolla porukalla.

Muistatteko, kun teimme kevätjuhlaan puheen meidän luokan taipaleesta, itkettiin niin että meikit levis ja laulettiin Käy mun vierelläin kaikille näytteeksi siitä mistä ollaan lähetty ja Butterfly todisteeksi siitä, mihin ollaan päästy. 

Tänään me otettiin hieman etumatkaa luokkakokouksen ja kokoonnuttiin laulamaan. Mulla oli niin kova ikävä teitä ja tiiän, et meiän taival ei lopu tähän. Vielä on niin monta hyvää biisiä edessä ja seuraavan keikan yleisönä siintää Ruotsin kuningaspari ja Suomen presidenttipari. 

Muistatteko, kun yllätettiin taas tänään meiän vanha opettaja sen synttäripäivänä ja saatiin vastineeksi kakku ja paras fiilis pitkään aikaan. 

Muistatteko tän ikuisesti, jos kerron nyt et teillä jokaisella on erityinen paikka mun sydämessä?

same shit

Tänäänki sanoin sen niin monta kertaa ja aina, aina mä jään miettimään, et tarkotinko sitä oikeesti.

Mites sulla menee? 

Aina sama, tavaks muodostunu kysymys, joka esitetään oikeestaan jokaiselle, joka edes näyttää puolitutulta.

Hyvin!

Lähes jokakerta sama vastaus, lähes joka kerta oikeesti sitä tarkottamatta, lähes joka kerta vale.

Ei me oikeestaan edes kysytä tota oikeesta mielenkiinnosta. Niin turha kysymys ja itsestäänselvä vastaus. Jos joskus erehyt sanomaan, että huonosti tai lisäät vaikka eteen, että tosi hyvin, niin samantien on jokin tosi hullusti. 

Jo lausuessamme nuo kolme sanaa, emme me odota vastaukseksi mitään totuusperäistä. Se on vain kohtelias tapa kysellä vointia ja oiva keino välttää tietämättömyys siitä, mitä tulisi sanoa.

Kerran kuuntelin bussipysäkillä, kun vanhalle rouvalle vastattiin: "Itseasiassa mulla menee tosi huonosti. Kiva kun kysyit, mut ois kivempi jos tietäisin et sua oikeesti kiinnostaa. Mun pikkuveli siirrettiin sijaisperheeseen ja mä sain lääkkeet masennukseen. nyt meillä onneks on kotona jo rauha, ku isä pääs katkolle."

Jotenki ton jälkeen oon heränny tähän todellisuuteen. Kyllähän sitä oikeesti vois sanoa rehellisesti miten menee. Kuitenki tänäänki oon vastannu samalla tavalla jo monta kertaa. Miten mulla oikeesti menee?

Oon tosi väsyny tähän koulunkäyntiin ja ahkeraan soittoon. Oon myös tosi nuhanen ja en pääse urheilemaan. Inhottaa kattoo kalenteria, kun kaikki päivät on ihan täynnä. Oon tosi innoissani hiihtolomasta, ja siitä, et pääsen riparille kiusaamaa pikkumussukoita. Ootan tosi paljon isosten diippejä keskusteluja yön pimeinä tunteina ja oon onnellinen, koska mun koulu menee niin hyvin. 

On myös tosi odottava fiilis tulevaa leiriä kohtaan. Saisinkohan vastauksen mun kysymyksee, johon en tiedä vastausta?

Haluanko lääkikseen?

hearts are wild creatures, that's why our ribs are cages

Mä makasin sängyllä, kello lähenteli kymmentä illalla. Huomisesta tulee hyvä päivä, mä mietin. Wanhojen tanssien kattominen on aina ollu jotenki spesiaalia, kun tytöt on niin kauniita ja pojat komeita, täydellisiä pareja. Selalin koneella ulkomaisia nettisivuja, jos vain tielle sattuis eksymään joku kaunis mekko mun wanhoja varten, enää vuosi. 

Mulla oli rinnassa taas se sama tunne, joka vieraili siellä yhä useammin. Olin yksin ja aina illalla se _yksin_ oikein korostuu mun päässä. Mä oon se, joka ei saa hyvänyön viestä, mä oon se, jota kukaan ei mieti ja mä oon se, jonka kaverit on hukassa, kun kukaan ei ees puhunu.

Laitoin viestin mun parhaalle kaverille, mut eihän se nyt oo sama asia. Hänellä oli koulukiireitä, joten ainaiset mäenikinätuusaamaanketäänheimurupelastamuuuuut -valitukset ei onnistunu. Siirryin nettiin ja aloin selailemaan quoteja, siitä alko tulla jokailtanen tapa.

Mun puhelin vibras kesken surffailun, sain viestin. (Tai no, whatsappiahan mä käytän). Se oli viesti mun wanhojen parilta. Lyhyt ja ytimekäs, mutta siinä mielessä merkityksellinen viesti, että mä tiiän hänen ajatelleen mua. Avasin viestin ja vastasin välittäen: "hei, oon tosi onnellinen, ku tulit puhumaan just nyt!". 

*****

Mun parilla on siniset, lautasen kokoset tähtisilmät ja ne on asia, johon mun huomio kiinnitty ekana. Jos muistatte vielä pojan, josta oon puhunu aiemmin, niin voitte uskoa, että mulla on jonkinasteinen lautassilmäfetissi. Myös hammashymy on asia, joka on mun parissa ulkonäöllisesti parasta. 

Hän on niin mukava, komea ja iloinen, nauravainen, että meinaan unohtaa, että jonku voi huomata, kun tuijotan.  

*****

Siinä me juteltii ja aika lensi eteenpäin huomaamatta. Päästiin astetta syvemmälle meiän keskustelussa, tai ehkä mä vaan kuvittelen. Mutta jokatapauksessa mulla oli hauskaa, ja yksinoleminen unohtu siinä samassa. Hän ymmärsi mua, ja mulla oli tunne siitä, että näin tän kuulukin mennä.

Kello lähenteli jo puoltayötä, kun tosiaan katsoin sitä ensimmäisen kerran ja mun oli pakko käyä jo nukkumaan. Muutama hetki kului vielä, kun kamppailin puhelimen poislaittamisen kanssa. Lopulta nukahdin ehkä 01:00.

Mä oon hämmentyny tästä kaikesta, mä pelkään tulevaa. Mä en uskalla toivoo mitään, en luottaa mihinkään, enkä kertoo kellekkään. Silti mä toivon, rukoilen, ja anelen, että niin kävis. 

Anna tän tapahtua.

Se herättää meidät henkiin

Se kastelee sun varpaat.

Se häikäsee sun katseen.

Se lämmittää sun posket.

Se piristää sun päivät.

Se auttaa sua jaksamaan.

Se antaa sulle toivoa.

Sen hymy loistaa sun kasvoilla.

Se on valo sun elämässä.

Se näkyy kaikkialla.

Se auttaa lintuja laulamaan.

Se antaa elämän palata.

Se herättää meidät henkiin. 

Mikä se on?

she looked happy, but was she really?

Mä rakastan kesäiltoja, mustia vaatteita, nahkatakkeja, muumimukeja, pianon soittoa, parfyymin tuoksua. 

Mä rakastan kirjottamista, tunteiden ilmasua, quoteiden selailua, musiikin kuuntelua.

Mä rakastan sitä tunnetta, kun mä voin tuottaa runoja, pätkiä, jotka kertoo mun elämästä, mun läheisistä ja mun unelmista ja odotuksista.

Mä rakastan onnellisuuden tunnetta, hyvänyönviestiä, tähtisilmiä, punaposkia.

Mä rakastan matkustelua, lentokoneen nousua, matkarahan kahinaa, rusketusta, parempaa huomista.

Mä rakastan kotiinpaluuta, matikan kokeita, koulunkäyntiä ja hyviä ystäviä.

Varjokuva huoneen seinällä,  

kyyneleitä pyyhkivä käsi tytön poskella.

Helpottunut huokaus kiireen keskellä,

onnellinen hymy hänen kasvoilla.

Nukkumatti aivan oven takana,

untenmaat suoraan silmien edessä. 

Mä rakastan nukahtamista, hetkessä elämistä, laiskoja aamuja, netflixiä.

Päivänkakkaroita, pikkusisaruksia, kesähäitä, syntymäpäiviä, ystävänpäivää.

Mä rakastan sitä, et meillä kaikilla on mahdollisuus elää ja olla ja tehä siitä elämästä omanlaista. Mä rakastan sitä, että jokainen meistä voi rakentaa tästä mahdollisuudesta sellasen ku haluu <3.

She needed a hero, so that's what se become

Onnellisuus on sitä, ku voi löytää
pienistäki asioista valoisat puolet, ku pystyy kelaa, et
ain jollai on sua suuremmat huolet ja oikeest
pystyy ajattelee asiat järjellä, ei tartte tunteilla leikkii
ja sydäntä tärvellä.
Onnellisuus on sitä ku voi laittaa soimaa ilosen biisin ja itkee,
valuttaa pienii kristallisii kyyneleit pitki poskee.
Naurahtaa, vaik mokais pahasti,
tai vaikka sillon, ku sattuu kovasti.
Onnellisuus ei oo kuitenkaa kellää pysyvää, aina joku voima
saa meiät sitä väistelemää, mut yks elämän
pieni ilo on seki, et onnellisuus
tulee jossai vaihees
meiät kaikki häikäsemää.

Niin paljon on muuttunu hetkestä, jollon mä ton kymmenen kuukautta sitten kirjotin. Sillon mä vielä luulin hallitsevani itseni, mulla oli ohjat käsissä ja mä tiesin mitä mä olin tekemässä. Mun tunteet oli visusti piilossa ja elin mun elämää järjen avulla.

Siitä muutama kuukaus eteenpäin, löysin pojan. Löysin pojan jolla oli kirkkaan siniset silmät ja jonka  ääni sai mulle aikaan kylmät väreet. Ja se poika oli ensimmäinen, joka sai raotettua mun kivistä sydäntä.

Mä, järjestelmällinen ja järkevä, en ollut kuvitellutkaan, miten nopeasti mä vajoaisin ihastumisen syvimpiin syövereihin sen pojan kirkkaan katseen edessä, mutta niin vain tapahtui.

Jälkeenpäin mietittynä, se oli virhe. Tapahtu just niinku mä pelkäsin, eli hän oli mulle niin paljon merityksellisempi, kun mä hänelle. Tällä hetkellä mulla on hänestä muistona meidän viestit joita en halua poistaa ja about 20 sivua tekstiä, jota aina kirjottelin.

Pikkuhiljaa alan olla toipunu, mutta mä haluan ja tarviin mun elämään jonkun, joka antaa mulle rakkautta ja auttaa mua löytämään taas mun kätketyt tunteet. Jos harrastaisin itkemistä, ni oisin itkeny jo monta kertaa, mutta mä en suoraan sanottuna osaa.

Nyt ei tarvii muuta, kun alkaa pelkäämään sitä, että joku tuttu löytää nää ja tunnistaa mut. En haluu, et ihmiset tajuaa miten hekko oon tän vahvan kuoren sisältä.