syvällä suossa

"En enää päädy samaan tilanteeseen, en enää mee sinne", mä hoin ystävilleni (tai ehkä lähinnä itselleni).  Ja tietenkin mä hoin, mähän tapailin uutta miestä! Vanhempaa, fiksumpaa ja komeampaa miestä. 

Mutta rehellisesti: mä luulin, ettei yö tähtisilmän kanssa edes voisi ikinä toistua. Miten edes oli mahdollista saavuttaa tavoittamaton? Saatikka saavutta tavoittamaton kaksi kertaa?

Niin siinä kuitenkin taas kerran kävi. Sillä sekunnilla kun kosketin tähtisilmän pehmeitä huulia, mä tunsin ne omakseni. Ne on ne huulet, joita mä haluan koskea ja hänen kosketus on se, jonka mä haluan tuntea. Miksei elämä vaan toimi niin, että voin päättää kenen viereen nukahdan?

Sinne meni se uusi mies. Ja toisaalta, sinne meni tähtisilmäkin ainakin hetkeksi. Mistä mä tiedän onko toi toistuva asia? Mistä mä tiedän mitä se ajattelee? 

Mä luulin, etten itse edes tietäisi, mitä ajattelen hänestä. Luulin, kunnes ystäväni kysyi: "Oletko ihastunut?"

Ai ihastunut??? Mä rakastan sitä ihmistä! 

Tuota en kylläkään sanonut ääneen, mutta riittää että ajattelin.

***** 

Aaaand here we go again....

Yö

Olin varma, että sydämeni lentää ulos juuri tällä sekunnilla. Hengitykseni väristessä nousin auton rattiin ja ajoin pitkin pimeää, öistä tietä. Radio pauhasi kovalla, jotta pysyisin vielä järjissäni. Hereillä pysyin muutenkin.

Nauroimme ja pelleilimme, juttelimme aivan lähellä toisiamme. Hetkeksi aika pysähtyi ja tilanne vakavoitui. Hitaasti lähtestyit huulillasi omiani ja yritin nipistellä itseäni, varmistaakseni etten olisi unessa. Tiesin etten ole, kun tunsin huulillani tuttujen huulten maun.

"Mä en voi nukkua, tai tää hetki menee ohi", sopersin aivan unenpöpperössä. Vaikka huoneessa oli pimeää, näin silti kiiluvan katseesi. Naurahdit sanoen, ettet sä loppuelämääsi voi valvoa. Sitten me nukahdettiin. Lämpimät vartalot painautuneina vastakkain. "Vittu et tuntuu hyvältä", huokaisit vielä juuri ennen kuin silmäsi painuivat uneen. 

Nyt katson sinua, aamun hämärässä huoneessa. Nukkuvat kasvosi ovat rauhalliset ja levolliset. Vartalosi tuntuu kuumen jäljiltä kuumalta ja edelleen sydämeni voisi koska tahansa lentää rinnasta ulos. 

Tähtisilmän paluu

Muistatteko vielä tähtisilmän? Tiedän, hänet on vaikeaa unohtaa..

***

Torstai 29.12.2016:

"En voi väittää, ettei minua olisi pelottanut.

Mutta ei, pelottavinta ei ollut se, kun ajoit huippuja, eikä se, kun ajoimme jäistä pyörätietä mäen huipulle. Edes silloin, kun heittelit liikkuvasta autosta ilotulitteita, minua ei pelottanut.

Pelkään itseäni, ajatuksiani, hetkiä. Sillä sekunnilla kun auton musiikkilaitteeseen piirtyi teksti ”Diandra – Paha poika”, minua todella pelotti.

Laulun ensimmäiset sanat kaikuivat ulos suurista kaiuttimista ja bassot jytisivät allani. Vilkaisin sinuun nopeasti, kuin katsoakseni vieläkö muistat. Ja sinä muistit. Hitaasti käänsit katuvalojen valaisemat kasvosi kohti minua.

Tummansiniset, suuret, syvät ja aivan yhtä kauniit kuin ennenkin. Silmäsi kiiluivat, ne olivat täynnä lämpöä ja yhteiset muistomme piirtyivät mieleeni, kuin kaikki olisi tapahtunut eilen. Ikuisesti minun tähtisilmäni.

Pehmeä, auringonvalossa haalistunut autonpenkki myötäili allani, kun katselin sinun tummia ääriviivojasi.  Niitä, jotka ovat pysyneet elämässäni vielä kaiken jälkeenkin."

(jotta pysyisitte edes vähän kärryillä)

***

Ja minä nyt? Miten helvetissä jollain ihmisellä voi olla niin suuri vaikutus ja merkitys, etten kahden ja puolen vuodenkaan jälkeen pysty unohtamaan häntä? Kaikki meni hyvin, kun vielä seurustelin: tähtisilmän oli pysyttävä taka-alalla ja niin hän pysyikin. Joululomalla alkoi omassa parisuhteessa mennä huonosti ja jälkeenpäin ajatellen ja yllä olevaa tekstiäni lueskellen alan ehkä nähdä syitä miksi...

En kirjoittaisi tätä, jos on olisi juuri ollut tähtisilmäni kanssa koko iltaa. Ihan niin kuin aina ennen. Minua pelottaa ja samalla olen niin helvetin onnellinen ja hämmentynyt. Hän on se, kuka saa mistä tahansa päivästäni paremman ja mistä tahansa päivästäni huonomman. En halua kenelläkään olevan niin paljon valtaa. En halua roikkua tunteideni varassa kuin hirttoköydessä vailla järjen hiventäkään. Sanoin saman 2,5 vuotta sitten, mutta sanon sen taas: miten minä, järjellä pelaava ihminen voin olla tässä tilanteessa (taas)??

Hänessä on jotain, mitä en pääse karkuun. Eivät pelkästään ne silmät. Kun sanon asioita, tiedän miten hän reagoi, tiedän miten hän nauraa, tiedän miten hänen kasvojensa rypyt kurtistuvat kun hän miettii ja tiedän kuinka helvetin hyvältä tuntuu olla hänen vierellään. Tiedän myös millainen hän on kaikkine huonoine puolineen, tiedän kuinka hänen kanssaan ei voi sopia mitään ja tiedän kuinka huonosti hän suhtautuu minulle tärkeisiin asioihin. Mutta minua ei kiinnosta. Mikä minua vaivaa?

Minua pelottaa. Tekee mieli juosta niin kauas karkuun kuin pääsen, mutten pysty. Haluan takaisin hänen lämmintä (kuumeista) vartaloaan vasten, missä äsken olin.

***

Olen kirjoittanut siitä hetkestä aiemminkin, joka meni kutakuinkin näin: 

Tähtisilmä: Herranjumala sun sydän sykkii kovaa, sä kuolet kohta.

Minä: Ihan sama, kuolisin ainakin onnellisena.

Äsken sama hetki toistui.

Tähtisilmä: Vittu että sun sydän taas sykkii kovaa.

Minä: Mä tiedän, aina.

Ja lisäsin mielessäni: aina sinun seurassasi. 

Tunteeton

Siinä vaiheessa, kun viimeinenkin järkevä syy jäädä katoaa, on aika lähteä. Silloin, kun ei enää osaa määritellä tunnettaan niin muka-rakasta ihmistä kohtaan, olisi epäreilua jatkaa. Yhtä epäreilulta tuntuu vetää pohja toisen alta, repiä sydän irti kuopastaan. Mutta joskus täytyy olla itsekäs ja tehdä niin kuin sydän sanoo, varsinkin jos sydän ei sano mitään.

Mitä tehdä, kun tajuaa, ettei mitään ole enää tehtävissä? Arno Kotron sanoin: "kun ei voi menestyä tyylikkäästi / on tuhouduttava tyylikkäästi". Tätä minä noudatin. Pakkasin 1,5 vuoden parisuhteen pakettiin ja käytin ex-rakastani maalitauluna pakettia viskoessani. Ei, en minä niin olisi halunnut tehdä. Mutta minun täytyi.

Olen onnellinen kaikesta mitä tapahtui, mutta myös onnellinen siitä, ettei se tapahdu enää. Tunteeton paska siinä suhteessa, että huomaamattani prosessoin kyteneen eron vielä parisuhteen aikana ja ollessani valmis nousin siivilleni ja lähdin. Vailla ennakkoilmoitusta, vailla minkäänlaisia varoituksen merkkejä.

Muru, olen pahoillani. Tajusin virheeni liian myöhään.

1. helmikuuta

Puheensorinaa, lähtemisen ääniä.

7:36, 1. helmikuuta, keskiviikko.

Onko nyt keskiviikko?

Vaivun takaisin uneen.

9:00, edelleen keskiviikko.

Herätyskellon vaativa ääni.

Tyhjä talo, tyhjä olo.

Missä kaikki ovat?

Melankoliset liikkeet, hitaat askeleet.

10:14, kirjaston hiljaisuus.

Yksi kirkuva lapsi.

Ääni kaikuu päässäni.

Silmissä hyppivät rivit.

Sähkökentän potentiaali.

13:47, potenssien laskusäännöt.

Koska voin lähteä?

15:15, sumuinen kirpparikierron.

Uudet kengät, jätskiannos.

Ei kai osunut?

Havahdun ratista.

Väsynyttä naurua, veteliä lihaksia.

Kaikkialle sattuu.

Maailman paino.

18:45, mihin aika kului?

vappu part. 2

Viime vuonna tähän aikaan, en olisi uskonut missä tilanteessa istun nyt, vuoden päästä. 

Huone on pilkkopimeä, tietokoneen näytön valo on ainut mikä loistaa. Pää vilisee ajatuksia, muttei näytölle vain ilmesty tekstiä. Rak...ar...ee..min...ih..vuo..va... Niin kuin käkkäräpää sanoo, päässä lauseet kuulostaa järkeviltä, mutta sanoessa ne ääneen merkitys vain katoaa. (Tässä tapauksessa puhun tietysti kirjoittamisesta.) 

Tämä on ollut upea, ja ettette ihmettele, nyt puhun vuodesta. Ylivoimaisesti paras asia mitä on tapahtunut, on ollut mun Rakas. Hänellä on sänki joka kutittaa niinä päivinä, kun sitä ei ole ajettu. Hymy on edelleen maailman kaunein, mutta salaa toivoisin vielä palaavani vuoden takaisiin tunnelmiin. 

Kaikki on hyvin nyt, mutta se ihana ensimmäisten kertojen kutkuttava tunne on kadonnut. Tiedättehän, kaikki suuri on vielä edessä, jos vain sitä tarpeeksi tahdomme. Mutta ensimmäinen vappu yhdessä ja lähes kaikki ensimmäiset juhlat yhdessä ovat takana päin. On ensi suudelma, vanhemmille ja suvulle esittäytyminen ja niin edespäin. 9 kuukautta seurustelua vuosi sitä ja tätä takana ja mitä enemmän uutta ja hienoa haluaa tapahtuvan, sitä harvinaisempaa se on. 

Muistan vielä ensisuudelmamme, kuin eilisen päivän. Muistan oikeastaan lähes kaiken, sillä en ehkä ole kertonut, mutta pelkään asioiden unohtumista. Muistan kaiken myös siksi, koska kirjoitin Rakkaalleni ensimmäiset seitsemän kuukautta päiväkirjaa. (Loogista sinänsä, koska oman unohtamiseni lisäksi pelkään, että hän unohtaa.)

Ehkä unohtaminen on normaalia, sillä sen myötä pääsee elämässä eteen päin. Jos elää aina menneessä ja muistoissa, ei uusia sellaisia voi edes syntyä, eihän? Siksi lopetin päiväkirjan ja annoin sen hänelle lahjaksi, kahdeksantenatoista syntymäpäivänä. 

Jos vielä palaan vuoden takaisiin tunnelmiin, vappu oli ensimmäinen kerta, kun kuljimme käsi kädessä, mutta kavereina koko illan. Vaikka pysyimme kavereina vielä lähes kolme kuukautta vapun jälkeen, näen sen käännekohtana. Siitä hetkestä lähtien alkoi muotoutua me. 

Tänä vappuna minä olen sairaana kotona ja mieheni viipattaa baarissa, niin vanha kun jo on. Sanoin hänelle lähtiessään, että muistaa ilmoittaa, jos vahingossa päätyy huonoille teille vieraan tytön kanssa. Niin hän lupasi tehdä ja sitten hän meni. 

Ps. Tämä kertoo kaiken suhteestamme, minä olen yhtä sekava kuin tämä teksti ja huumorintajumme on luokkaa äskeinen esimerkki. 

Pps. Tämän ei edes ollut tarkoitus olla mikään lässytys, mutta hyväksyn sen tällä kertaa. 

what

Humalainen kanttori kirkossa, 

lännestä nouseva aurinko, 

sydämetön eläin eksyksissä,

kesä keskellä tammikuuta.

Nuotit ilman viivastoa,

sininen viulu kotelossa,
kymmenet luonnokset bloggerissa,
tähti maan pinnalla.



Monta kertaa aloitettu teksti, yhtä monta kertaa kumitettu sellainen.

---------------------

Sitä avaa silmänsä usein myöhässä. Tarkoitan samaa lämpötilaa juhannuksena ja jouluna Suomessa. Tarkoitan niitä kommelluksia, joita tapahtuu lähipiirissä kaiken aikaa. Tarkoitan kaikkia asioita, joita voisi korjata pienellä huomion kiinnittämisellä.

--------------------

Jos lentää sopivaa vauhtia länteen, pysyy kellonaika koko ajan samana. Miten on mahdollista, että kuitenkin koko maapallon kiertäneenä on vuorokauden vanhempi?