Tähtisilmän paluu

Muistatteko vielä tähtisilmän? Tiedän, hänet on vaikeaa unohtaa..

***

Torstai 29.12.2016:

"En voi väittää, ettei minua olisi pelottanut.

Mutta ei, pelottavinta ei ollut se, kun ajoit huippuja, eikä se, kun ajoimme jäistä pyörätietä mäen huipulle. Edes silloin, kun heittelit liikkuvasta autosta ilotulitteita, minua ei pelottanut.

Pelkään itseäni, ajatuksiani, hetkiä. Sillä sekunnilla kun auton musiikkilaitteeseen piirtyi teksti ”Diandra – Paha poika”, minua todella pelotti.

Laulun ensimmäiset sanat kaikuivat ulos suurista kaiuttimista ja bassot jytisivät allani. Vilkaisin sinuun nopeasti, kuin katsoakseni vieläkö muistat. Ja sinä muistit. Hitaasti käänsit katuvalojen valaisemat kasvosi kohti minua.

Tummansiniset, suuret, syvät ja aivan yhtä kauniit kuin ennenkin. Silmäsi kiiluivat, ne olivat täynnä lämpöä ja yhteiset muistomme piirtyivät mieleeni, kuin kaikki olisi tapahtunut eilen. Ikuisesti minun tähtisilmäni.

Pehmeä, auringonvalossa haalistunut autonpenkki myötäili allani, kun katselin sinun tummia ääriviivojasi.  Niitä, jotka ovat pysyneet elämässäni vielä kaiken jälkeenkin."

(jotta pysyisitte edes vähän kärryillä)

***

Ja minä nyt? Miten helvetissä jollain ihmisellä voi olla niin suuri vaikutus ja merkitys, etten kahden ja puolen vuodenkaan jälkeen pysty unohtamaan häntä? Kaikki meni hyvin, kun vielä seurustelin: tähtisilmän oli pysyttävä taka-alalla ja niin hän pysyikin. Joululomalla alkoi omassa parisuhteessa mennä huonosti ja jälkeenpäin ajatellen ja yllä olevaa tekstiäni lueskellen alan ehkä nähdä syitä miksi...

En kirjoittaisi tätä, jos on olisi juuri ollut tähtisilmäni kanssa koko iltaa. Ihan niin kuin aina ennen. Minua pelottaa ja samalla olen niin helvetin onnellinen ja hämmentynyt. Hän on se, kuka saa mistä tahansa päivästäni paremman ja mistä tahansa päivästäni huonomman. En halua kenelläkään olevan niin paljon valtaa. En halua roikkua tunteideni varassa kuin hirttoköydessä vailla järjen hiventäkään. Sanoin saman 2,5 vuotta sitten, mutta sanon sen taas: miten minä, järjellä pelaava ihminen voin olla tässä tilanteessa (taas)??

Hänessä on jotain, mitä en pääse karkuun. Eivät pelkästään ne silmät. Kun sanon asioita, tiedän miten hän reagoi, tiedän miten hän nauraa, tiedän miten hänen kasvojensa rypyt kurtistuvat kun hän miettii ja tiedän kuinka helvetin hyvältä tuntuu olla hänen vierellään. Tiedän myös millainen hän on kaikkine huonoine puolineen, tiedän kuinka hänen kanssaan ei voi sopia mitään ja tiedän kuinka huonosti hän suhtautuu minulle tärkeisiin asioihin. Mutta minua ei kiinnosta. Mikä minua vaivaa?

Minua pelottaa. Tekee mieli juosta niin kauas karkuun kuin pääsen, mutten pysty. Haluan takaisin hänen lämmintä (kuumeista) vartaloaan vasten, missä äsken olin.

***

Olen kirjoittanut siitä hetkestä aiemminkin, joka meni kutakuinkin näin: 

Tähtisilmä: Herranjumala sun sydän sykkii kovaa, sä kuolet kohta.

Minä: Ihan sama, kuolisin ainakin onnellisena.

Äsken sama hetki toistui.

Tähtisilmä: Vittu että sun sydän taas sykkii kovaa.

Minä: Mä tiedän, aina.

Ja lisäsin mielessäni: aina sinun seurassasi.