Yö

Olin varma, että sydämeni lentää ulos juuri tällä sekunnilla. Hengitykseni väristessä nousin auton rattiin ja ajoin pitkin pimeää, öistä tietä. Radio pauhasi kovalla, jotta pysyisin vielä järjissäni. Hereillä pysyin muutenkin.

Nauroimme ja pelleilimme, juttelimme aivan lähellä toisiamme. Hetkeksi aika pysähtyi ja tilanne vakavoitui. Hitaasti lähtestyit huulillasi omiani ja yritin nipistellä itseäni, varmistaakseni etten olisi unessa. Tiesin etten ole, kun tunsin huulillani tuttujen huulten maun.

"Mä en voi nukkua, tai tää hetki menee ohi", sopersin aivan unenpöpperössä. Vaikka huoneessa oli pimeää, näin silti kiiluvan katseesi. Naurahdit sanoen, ettet sä loppuelämääsi voi valvoa. Sitten me nukahdettiin. Lämpimät vartalot painautuneina vastakkain. "Vittu et tuntuu hyvältä", huokaisit vielä juuri ennen kuin silmäsi painuivat uneen. 

Nyt katson sinua, aamun hämärässä huoneessa. Nukkuvat kasvosi ovat rauhalliset ja levolliset. Vartalosi tuntuu kuumen jäljiltä kuumalta ja edelleen sydämeni voisi koska tahansa lentää rinnasta ulos. 

Tähtisilmän paluu

Muistatteko vielä tähtisilmän? Tiedän, hänet on vaikeaa unohtaa..

***

Torstai 29.12.2016:

"En voi väittää, ettei minua olisi pelottanut.

Mutta ei, pelottavinta ei ollut se, kun ajoit huippuja, eikä se, kun ajoimme jäistä pyörätietä mäen huipulle. Edes silloin, kun heittelit liikkuvasta autosta ilotulitteita, minua ei pelottanut.

Pelkään itseäni, ajatuksiani, hetkiä. Sillä sekunnilla kun auton musiikkilaitteeseen piirtyi teksti ”Diandra – Paha poika”, minua todella pelotti.

Laulun ensimmäiset sanat kaikuivat ulos suurista kaiuttimista ja bassot jytisivät allani. Vilkaisin sinuun nopeasti, kuin katsoakseni vieläkö muistat. Ja sinä muistit. Hitaasti käänsit katuvalojen valaisemat kasvosi kohti minua.

Tummansiniset, suuret, syvät ja aivan yhtä kauniit kuin ennenkin. Silmäsi kiiluivat, ne olivat täynnä lämpöä ja yhteiset muistomme piirtyivät mieleeni, kuin kaikki olisi tapahtunut eilen. Ikuisesti minun tähtisilmäni.

Pehmeä, auringonvalossa haalistunut autonpenkki myötäili allani, kun katselin sinun tummia ääriviivojasi.  Niitä, jotka ovat pysyneet elämässäni vielä kaiken jälkeenkin."

(jotta pysyisitte edes vähän kärryillä)

***

Ja minä nyt? Miten helvetissä jollain ihmisellä voi olla niin suuri vaikutus ja merkitys, etten kahden ja puolen vuodenkaan jälkeen pysty unohtamaan häntä? Kaikki meni hyvin, kun vielä seurustelin: tähtisilmän oli pysyttävä taka-alalla ja niin hän pysyikin. Joululomalla alkoi omassa parisuhteessa mennä huonosti ja jälkeenpäin ajatellen ja yllä olevaa tekstiäni lueskellen alan ehkä nähdä syitä miksi...

En kirjoittaisi tätä, jos on olisi juuri ollut tähtisilmäni kanssa koko iltaa. Ihan niin kuin aina ennen. Minua pelottaa ja samalla olen niin helvetin onnellinen ja hämmentynyt. Hän on se, kuka saa mistä tahansa päivästäni paremman ja mistä tahansa päivästäni huonomman. En halua kenelläkään olevan niin paljon valtaa. En halua roikkua tunteideni varassa kuin hirttoköydessä vailla järjen hiventäkään. Sanoin saman 2,5 vuotta sitten, mutta sanon sen taas: miten minä, järjellä pelaava ihminen voin olla tässä tilanteessa (taas)??

Hänessä on jotain, mitä en pääse karkuun. Eivät pelkästään ne silmät. Kun sanon asioita, tiedän miten hän reagoi, tiedän miten hän nauraa, tiedän miten hänen kasvojensa rypyt kurtistuvat kun hän miettii ja tiedän kuinka helvetin hyvältä tuntuu olla hänen vierellään. Tiedän myös millainen hän on kaikkine huonoine puolineen, tiedän kuinka hänen kanssaan ei voi sopia mitään ja tiedän kuinka huonosti hän suhtautuu minulle tärkeisiin asioihin. Mutta minua ei kiinnosta. Mikä minua vaivaa?

Minua pelottaa. Tekee mieli juosta niin kauas karkuun kuin pääsen, mutten pysty. Haluan takaisin hänen lämmintä (kuumeista) vartaloaan vasten, missä äsken olin.

***

Olen kirjoittanut siitä hetkestä aiemminkin, joka meni kutakuinkin näin: 

Tähtisilmä: Herranjumala sun sydän sykkii kovaa, sä kuolet kohta.

Minä: Ihan sama, kuolisin ainakin onnellisena.

Äsken sama hetki toistui.

Tähtisilmä: Vittu että sun sydän taas sykkii kovaa.

Minä: Mä tiedän, aina.

Ja lisäsin mielessäni: aina sinun seurassasi. 

Tunteeton

Siinä vaiheessa, kun viimeinenkin järkevä syy jäädä katoaa, on aika lähteä. Silloin, kun ei enää osaa määritellä tunnettaan niin muka-rakasta ihmistä kohtaan, olisi epäreilua jatkaa. Yhtä epäreilulta tuntuu vetää pohja toisen alta, repiä sydän irti kuopastaan. Mutta joskus täytyy olla itsekäs ja tehdä niin kuin sydän sanoo, varsinkin jos sydän ei sano mitään.

Mitä tehdä, kun tajuaa, ettei mitään ole enää tehtävissä? Arno Kotron sanoin: "kun ei voi menestyä tyylikkäästi / on tuhouduttava tyylikkäästi". Tätä minä noudatin. Pakkasin 1,5 vuoden parisuhteen pakettiin ja käytin ex-rakastani maalitauluna pakettia viskoessani. Ei, en minä niin olisi halunnut tehdä. Mutta minun täytyi.

Olen onnellinen kaikesta mitä tapahtui, mutta myös onnellinen siitä, ettei se tapahdu enää. Tunteeton paska siinä suhteessa, että huomaamattani prosessoin kyteneen eron vielä parisuhteen aikana ja ollessani valmis nousin siivilleni ja lähdin. Vailla ennakkoilmoitusta, vailla minkäänlaisia varoituksen merkkejä.

Muru, olen pahoillani. Tajusin virheeni liian myöhään.

1. helmikuuta

Puheensorinaa, lähtemisen ääniä.

7:36, 1. helmikuuta, keskiviikko.

Onko nyt keskiviikko?

Vaivun takaisin uneen.

9:00, edelleen keskiviikko.

Herätyskellon vaativa ääni.

Tyhjä talo, tyhjä olo.

Missä kaikki ovat?

Melankoliset liikkeet, hitaat askeleet.

10:14, kirjaston hiljaisuus.

Yksi kirkuva lapsi.

Ääni kaikuu päässäni.

Silmissä hyppivät rivit.

Sähkökentän potentiaali.

13:47, potenssien laskusäännöt.

Koska voin lähteä?

15:15, sumuinen kirpparikierron.

Uudet kengät, jätskiannos.

Ei kai osunut?

Havahdun ratista.

Väsynyttä naurua, veteliä lihaksia.

Kaikkialle sattuu.

Maailman paino.

18:45, mihin aika kului?