Toisesta ihmisestä on niin helppo sanoa asioita vain olemuksen, kuulopuheiden tai esimerkiksi kuvien perusteella. Välillä musta tuntuu, että nekin ihmiset, ketkä on mulle kaikista läheisimpiä, on myös niitä ketkä sanoo musta sellaisia asioita, joita en itse allekirjoita. Onko oikein puhua arvostelevasti tutustu ihmisestä? Se ehkä tuntuu oikealta, sillä on kuitenkin tuttu, läheinen, tai luulee tuntevansa ihmisen paremminkin. Mutta ei se mene niin. Pinnan alla voi kuohua vaiettuja asioita, tai yksinkertaisesti tavallisia asioita, jotka jäävät tuttujen silmien ulkopuolelle.
Kaikista pahinta on mun mielestä se, kun asioita analysoidaan yhteiselle kaverille. Siinä vaiheessa toivoisi, että sillä toisella kaverilla on munaa sanoa asiasta, jos on siitä erimieltä. Vaikka juttu olisi kuinka positiivinen, on selän takana puhuminen musta vain äärettömän ärsyttävää. Tarkennettuna ehkä se, että puhuu ja jää "kiinni". Pitäisi edes sen verran katsoa, ettei asiat tule ilmi, jos välttämättä haluaa niistä jauhaa.
Kerron yhden esimerkin.
Yksi kaunis päivä, siskoni istui meidän koulun käytävällä ja laittoi sieltä viestiä, kuinka kuuli kahden tytön puhuvan musta. (Koulun käytävällä, idiootit.) Tottakai siellä on joku joka kuulee ja tuntee mut ja tässä tapauksessa niiden vieressä, samalla sohvalla istui mun sisko! Ne puhui musta muka hyviä asioita; Miten saatoin saada matikan testistä täydet, kun se oli niin sikavaikee?! Miten mä voin olla niin fiksu, kun osaan kaiken suoraan ja saan aina kympin?! Voisivat kuulemma varastaa mun aivonikin.
Siis miten helvetissä, kaksi tyttöä, joista toisen tunnen vain nimeltä ja toisen kanssa saatan jutella jos kohdalle sattuu, voivat kuvitella tuntevansa mut tollein. Tasan sen perusteella, mitä ovat päällepäin nähneet. Tasan sen verran, että _ne ei oikeesti tiiä musta yhtään mitään_. Ne ei oo osa mun elämää, ne ei tiiä mitä kaikkee teen asioitten eteen ja kuinka paljon, ne ei tiedä mitään.
VIHAAN YLI KAIKEN TOTA, ETTÄ "TOI SAA AINA KYMPIN NÄNÄNÄNÄ"!
Se kuka on tota mieltä, ei tunne mua yhtään. Ku ei se mee niin ja en ees jaksa selittää, ei se vaan mee niin. Kukaan ei käsitä mua.
Mä haluun ihmisenä kehittää itteeni, oon positiivinen ja suhtaudun moniin asioihin tosi intohimosesti. Mä tykkään fysiikasta esimerkiksi. Se on ihan sama asia, kun joku toinen tykkää vaikka neuloa. Se neuloo usein, opettelee uusia juttuja, seuraa uusia ohjeita ja kehittää siinä hommassa itteään. Ihmiset vaan tapaa tehä niin, jos ne on kiinnostuneita jostain asiasta. (Ongelma ihmisillä syntyy siinä vaiheessa, kun ne tajuaa mun kehittymisen kohteen olevan opiskelu.)
Mä tykkään myös matikasta ja haluun harastaa musiikkia. Mulla on unelmia ja haluun alalle, johon tarviin matemaattisia aineita, en niinkään musiikkia. Mutta musiikki on iso osasyy sille, miten musta on ees tullu sellanen ku nyt oon ja en ois valmis luopumaan siitä vielä, en mistään hinnasta.
Jotta mä voin päästä mihin haluan, mun pitää tehä töitä. Eihän kukaan voi menestyä sormia pyörittelemällä ja oikeesti mä nautin siitä. Ihan oikeesti. Tää on se kohta mitä ihmiset ei ymmärrä, mutta kerron sen nyt.
Mä varmaan masentuisin, jos mulla ei ois tekemistä.
Saan kuulla tästä aina ja monesta eri suunnasta. Jos ei oo ite samanlainen, ni ei sillon tarviikkaa ymmärtää, mutta sitten on turha vedellä mitään johtopäätöksiä, kun ei ymmärrä. Ja se, että mä saan "aina" kympin vaatii multa tosi paljon työtä, ei ne ilmaseks satele. Ja ei, mulla ei oo mikään tarve ylisuorittaa, se on tarve toteuttaa itseään.
Olen puhunut.
Saan kuulla tästä aina ja monesta eri suunnasta. Jos ei oo ite samanlainen, ni ei sillon tarviikkaa ymmärtää, mutta sitten on turha vedellä mitään johtopäätöksiä, kun ei ymmärrä. Ja se, että mä saan "aina" kympin vaatii multa tosi paljon työtä, ei ne ilmaseks satele. Ja ei, mulla ei oo mikään tarve ylisuorittaa, se on tarve toteuttaa itseään.
Olen puhunut.
